Professori Jarmo Kortelainen: Kasvava bioenergiatuotanto vaatii hallintaa ja hallinnan tutkimusta

Ilmastonmuutoksen hillintää tavoittelevat kansainväliset toimet ovat johtamassa suuriin muutoksiin energia- ja luonnonvarapolitiikassa. EU on kulkenut eturintamassa ja sitoutunut kasvattamaan uusiutuvan energian osuuden 20 %:iin koko energiankulutuksestaan vuoteen 2020 mennessä. Eri maat osallistuvat talkoisiin eri tavoin ja erisuuruisin osuuksin; jotkut panostavat esimerkiksi tuulivoimaan ja toiset taas puun polttoon. Suomi kuuluu jälkimmäisiin, ja laajojen metsiemme takia myös meille asetetut uusiutuvan energian tavoitteet ovat paljon korkeammat kuin useimmilla muilla jäsenmailla.

 EU:n ohjeistus korostaa markkinalähtöisen hallinnan malleja. Toisin sanoen pyritään edistämään keinoja, joilla voidaan luoda uusia markkinoita uusiutuvalle energialle. Jäsenmaat ovat ottaneet käyttöön monenkirjavien tukien joukon, joiden suomalaisversio kulkee ”risupaketin” nimellä. Politiikan keinot keskittyvät uusiutuvan energian markkinoiden synnyttämiseen ja ylläpitämiseen ja siinä myös jossain määrin onnistuneet. On kuitenkin selvää, että markkinat eivät yksistään voi toimia bioenergian hallinnan välineenä.
Markkinat tuottavat aina ulkoisvaikutuksia - joko kielteisiä tai myönteisiä, jotka eivät vaikuta suoraan yrittäjien tuloihin tai menoihin. Ne saattavat kuitenkin vaikuttaa moniin muihin ihmistoimijoihin tai luonnonprosesseihin. Näiden vaikutusten säätelyyn ja hillintään tarvitaan toisenlaisia hallinnan järjestelmiä. Tästähän luonnonvarojen hallinnassa on paljolti kysymys – luonnonresursseihin perustuvan tuotannon sekä sen yhteiskunnallisten ja ekologisten ulkoisvaikutusten säätelystä.

Puun energiakäytön lisääminen on merkinnyt väistämättä metsien tehokäytön laajenemista. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että aiemmin puumarkkinoiden ulkopuolelle jääneistä oksista, latvuksista, juurista ja kannoista on tullut arvotavaraa. Kiinnostavinta kotimaista keskustelua on käyty kantojen korjuun ja energiakäytön järkevyydestä. Kantojen polton on muun muassa sanottu pössäyttävän hetkessä taivaalle valtavat määrät hiiltä, joka muuten säilyisi kymmeniä vuosia sidottuna maan alla olevaan puuainekseen. Keskustelussa on pidetty esillä myös vaikutuksia metsien biodiversiteettiin, ravinnetasapainoon ja maisemaestetiikkaan. Lisäksi perinteinen metsäteollisuus on ollut yleisemmin huolissaan uudesta kilpailutilanteesta puumarkkinoilla.

Bioenergian hallinnan kansainvälinen tutkimus on pikkuhiljaa virinnyt. Muun muassa palmuöljyn tuotannon räjähdysmäinen kasvu ja sen vaikutukset kehitysmaiden ruokahuoltoon ja ekologiaan ovat olleet monien tutkimusten kohteina. Ristiriidat asettavat monia haasteita bioenergian hallinnan tutkimukselle myös Suomessa ja muualla Euroopassa. Suomessa valtaosa akateemisesta tutkimuksesta on tähän asti tutkinut bioenergiaa teknisestä ja taloudellisesta näkökulmasta ja pyrkinyt edistämään puun energiakäyttöä. Kyse on kuitenkin hyvin monimutkaisista prosesseista, jotka vaativat myös luonnon- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Olemme nyt parissakin hankkeessa tarttumassa tähän haasteeseen ja käynnistämässä bioenergiaan liittyvän hallinnan, konfliktien ja osallistumisen tutkimusta

Kimmo Katajala, professori, Suomen historia

”Karjala, Karjala ja vielä kerran Karjala”

Taannoinen puolustusministeri Jyri Häkämies arvioi, että kolme Suomen suurinta turvallisuuspoliittista haastetta ovat ”Venäjä, Venäjä ja vielä kerran Venäjä.” Häkämiehen lausunto herätti suuren kohun. Kun itse mietin, mikä on suurin haaste historia- ja maantieteen laitoksen tutkimukselle ja opetukselle, voisin leikillisesti mukailla Häkämiehen sanoja ja todeta sen olevan ”Karjala, Karjala ja vielä kerran Karjala”.

Itä-Suomen yliopisto, tiedekuntamme ja laitoksemme ovat määritelleet yhdeksi tutkimuksen ja koulutuksen painopistealueekseen rajan ja Venäjän tutkimuksen. Se Luoteis-Venäjän alue, joka on meitä lähinnä, on Karjala. Karjalan historiaa, kulttuuria ja sen yhteiskunnallisia muutoksia tutkittiin jo muinoisessa Joensuun yliopistossa vuosikymmeniä. Perinteitä ja kokemusta siis on, mutta häviääkö Karjala ja Karjalan tutkimus suuren Venäjän ja Venäjän tutkimuksen alle? Toisaalta voi kysyä, johtaisiko Karjalaan keskittyminen alueelliseen ja tieteelliseen sisäänpäin kääntymiseen.

Mutta mikä sitten on tai oli tämä paljon puhuttu Karjala? Se onkin vaikea kysymys! Karjaloita on näet monta. Suomalaiset mieltävät Karjalaksi lähinnä alueen, joka luovutettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkeen. Venäläisten näkökulmasta Karjala on Karjalan Tasavalta. Kuitenkin tätä blogia kirjoitetaan Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella Pohjois-Karjalassa, Suomessa, kun samaan aikaan kollegat aloittelevat työpäiväänsä Karjalan tasavallan pääkaupungissa Petroskoin yliopistossa Venäjällä. Monet suomalaiset kokevat olevansa karjalaisia, niin myös monet Karjalan Tasavallan venäläiset. Sekä Joensuun että Petroskoin katukuvassa Karjala näkyy kauppojen ja yritysten nimissä, tuotemerkeissä ja maistuu perinteisissä ruoissa kuten karjalanpiirakoissa. Siihen yhtäläisyydet pian loppuvatkin.

Karjala ei koskaan ole muodostanut yhtenäistä hallinnollista, kulttuurista tai kielellistä aluetta, vaan se on 1300-luvulta lähtien ollut jaettu, ensin Ruotsin ja Venäjän ja sitten 1800-luvulta lähtien Suomen ja Venäjän kesken. Kuitenkin Karjala on mahdollista määritellä yhtenä historiallisena alueena. Karjala on ulottunut etelässä Suomenlahden pohjukasta Vienan mereen pohjoisessa ja Saimaan vesistöstä lännessä Ääniselle idässä.

Jopa Äänisen takanakin idässä sijaitsevaa aluetta on pidetty Karjalana ja kutsuttu Kauko-Karjalaksi. Näkökulma on selvästikin suomalaiskansallinen, sillä Suomestahan tuo alue on kaukana. Samalla tapaa Suomesta katsottuna idässä sijaitsevaa Aunuksen seutua kutsutaan Itä-Karjalaksi, vaikka se on oikeastaan Laatokan länsirannan ja Kannaksen ohella historiallisen Karjalan ydinaluetta.  Suomalaisille Venäjän Karjalan pohjoisosa on Vienan Karjala, venäläisille alue on Pohjois-Karjala. Erilaisia Karjaloita siis riittää.

Niin kauan kuin etnisillä käsitteillä määriteltäviä kansallisuuksia on tunnettu, ovat Karjalan aluetta asuttaneet suomalaiset lännessä, venäläiset idässä ja suomensukuista kieltä puhuvat mutta kulttuuriinsa paljon venäjältä ammentaneet karjalaiset siinä välissä. Väestöryhmät ovat aina asuneet lomittain, toistensa naapureina, jolloin vaikutteita on kulkenut suuntaan jos toiseen.  Jos Karjala on vuosisatoja ollut valtojen ja väestöryhmien yhteentörmäysten tapahtumapaikka, on se ollut myös kulttuurien sulatusuuni.

Jos ulkomaalaiselta kysytään, keitä Karjalassa asuu, hän tietenkin vastaa ”karjalaisia”. Vastaus on tavallaan sekä oikein että väärin. Kansallisuudeltaan karjalaiseksi kutsuttua väestöä asui Karjalan Tasavallassa viimeisimmän väestölaskennan mukaan noin 10 prosenttia, todennäköisesti luku on nykyään melkoisesti alhaisempi. Suomessa karjalan kieltä osaa vain vähäinen joukko, ortodoksinen uskonto on toiminut Suomessa kieltä voimakkaammin karjalaisuuden identiteetin ankkurina. Mutta, yhtä kaikki, myös luterilaiset Kannakselta evakkoon joutuneet ja heidän jälkeläisensä tunnustautuvat karjalaisiksi ja kantavat Karjalan kulttuurista perimää. Suomen luovuttama Karjalankannas ja sen kaupunki Viipuri ovat nykyään käytännössä täysin venäläisiä ja lähes Pietarin metropolin esikaupunkeja.

Onkin kysyttävä, mikä yhdistää Pohjois-Karjalan suomalaisia, Petroskoin tai Viipurin venäläisiä, Vienan-Karjalan ja Aunuksen karjalaiskylien hupenevaa asukaskuntaa ja ns. Raja-Karjalan pitäjistä ja Karjalankannakselta toisen maailmansodan seurauksena evakkoon lähteneitä ja heidän jälkeläisiään. Oikein muuta yhteistä nimittäjää ei löydy kuin se, että he kokevat elävänsä tai olevansa lähtöisin sellaiselta alueelta, jota kutsutaan Karjalaksi ja se, että he tunnistavat joitakin alueelle ominaisia kulttuuripiirteitä (esimerkiksi ruoka, koristelu jne.) omikseen. Kieli, uskonto tai valtio ei yhdistä karjalaisia, vaan yhdistävä tekijä on yksinkertaisesti Karjala.

Juuri tämä Karjalan moninaisuus, sen historian kuohuvat vaiheet ja nykyisyydessä toteutuvat monimutkaiset kulttuuriset, taloudelliset ja väestölliset muutosprosessit ja se, että Karjalaa on käytännössä aina halkonut kahta erilaista yhteiskuntaa ja järjestelmää erottanut raja, tekevät siitä mielenkiintoisen tutkimuskohteen historia- ja maantieteen laitokselle. Ja, kuten alussa jo totesin, Venäjän Karjala on osa Luoteis-Venäjää ja siten yliopiston, tiedekunnan ja laitoksemme painopisteessä. Sitä ei vain saa hukata suuren Venäjän alle.

Karjalaa tutkitaan laitoksellamme useammassa hankkeessa. Myös Karjalaan, sen historiaan ja nykypäivään liittyvää opetusta on kehitetty tuomalla uusia luentokursseja ja kirjatenttipaketteja opiskelijoille tarjolle. Yhteistyö Petroskoin yliopiston kanssa etenkin Karjalan historiaa tutkittaessa on saanut jo vakiintuneet muodot, mm. opiskelijoiden osallistumisena sikäläiseen opiskelijakonferenssin, viimeksi huhtikuussa 2011. Talven Karjala-luentojen huipennukseksi onkin suunniteltu kevääksi 2012 opintoihin kuuluvaa ekskursiota Venäjän puoleiseen Karjalaan. Toivottavasti aikomus toteutuu.

Markku Tykkyläinen, professori, maaseutututkimus

Paranna työmarkkinakilpailukykyäsi geospatiaalisin opinnoin

Kävin toukokuussa kongressissa, joka pidettiin Kumaun yliopistossa ja tutustuin samalla paikalliseen maantieteen opetukseen ja tutkimukseen. Kiinan ja Nepalin vastaisella raja-alueella Kumaun yliopistossa Intiassa opetetaan maantiedettä kahdella kampuksella. Nainitalin kampuksella on erikoistuttu Kiinan, Nepalin ja Bhutanin raja-alueiden tutkimukseen. Raja-alueilla on paljon syrjäisiä kyliä, pienyritystoimintaa sekä vaikeat luonnonolot ja herkkä sekä geologisesti nopeasti kehittyvä vuoristoinen ympäristö. Almorassa on keskitytty geoinformatiikan opetukseen. Almoran yliopistokampus on myös samalla paikkatiedon yhteiskäytön osaamiskeskus, joka on paneutunut luonnonvarojen hallinnan kehittämiseen. Tutkimusta tekevässä projektiorganisaatiossa toimii 24 henkilöä. Paikkatiedon kehittäminen on hyvin resurssoitu. Tarjolla on myös 2-vuotinen maisteriohjelma, jonka lukukausimaksu on 700 euroa vuodessa. Suomalaisten ostovoimaan suhteuttaen opiskelu maksaisi 7400 euroa vuodessa. Opetus on hyvätasoista ja uuden oppimisen into kova.

Mieli säilyä tietoyhteiskunnan kärjessä meidän on syytä edetä tälläkin alalla Itä-Suomen yliopistossa. Viime vuosina paikkatiedon analyysimenetelmät ovat kehittyneet nopeasti ja tätä kehityssuuntaa kutsutaan geospatiaaliseksi analyysiksi. Tämän alan opetusta tarjotaan nyt Joensuun kampuksella jo kymmenkunta vuotta tarjotun geoinformatiikan jatkeeksi ja rinnalle. Maantieteen ja yhteiskuntamaantieteen syventävissä opinnoissa opiskelija voi suuntautua geospatiaalisiin menetelmiin, mikä antaa valmiudet maantieteellisen tiedon analyysiin näitä menetelmiä käyttäen. Opetus on koottu maantieteen, tilastotieteen, tietojenkäsittelyopin, kansantaloustieteen ja metsätieteiden kursseista. On tehty selkeä mutta myös opiskelijan räätälöitävissä oleva syventävien opintojen opetuskokonaisuus, joka tarjoaa erinomaiset menetelmälliset valmiudet työelämään.

Opiskelija voi valita syventävien opintojen tutkimusaiheensa joko maantieteestä tai yhteiskuntamaantieteestä.  Geospatiaalisen opetuksen tavoitteena on uusien ja tehokkaiden analyysimenetelmien oppiminen ja niiden soveltaminen ihmis- ja luonnonmaantieteellisiin tutkimusongelmiin.  Näin toteutetut syventävät opinnot ovat menetelmällisesti orientoituneet aineistojen analyysiin, testaamiseen ja mallinnukseen. Opiskelija voi valita menetelmäopetuksen ohella esimerkiksi ohjelmoinnin, paikkatietojärjestelmien suunnittelun, ekonometrian, luonnonmaantieteellisen ympäristömallintamisen, kaukokartoituksen ja metsäbiometrian kursseja.  Jotkut opiskelijat ovat jo käyneet näitä kursseja yksittäisinä suorituksina, geoinformatiikan osana tai sivuaineopintoina, mutta nyt tarjotun kokonaisuuden tavoitteena on tarjota valmis, hyödyllinen kokonaisuus opiskelijalle.

Geospatiaalinen osaaminen antaa valmiuksia erityisesti suunnittelu- ja tutkimustehtäviin. Tällaisista taidoista on hyötyä esimerkiksi monissa aluesuunnittelun työtehtävissä ja ympäristötutkimuksen alalla.  Geospatiaaliselle asiantuntijuudelle on paljon kysyntää tutkimuslaitoksissa, hallinnossa ja yrityksissä. Vastaavanlaista geospatiaalisen osaamisen kokoavaa opetuskokonaisuutta ei ole tarjolla missään muualla maassamme. Tämä onnistuu vain joustavasti toimivassa yliopistossa ja se on vahvuutemme. HiMa-laitoksen opiskelijat ovat nyt näköalapaikalla ja aihetta on itse kunkin tarttua tilaisuuteen.

Akateemisen tutkimuksen ja opetuksen tehtävänä on kehittää uusia tieteellisiä lähestymistapoja ja menetelmiä sekä tehdä korkealaatuista ja kansainvälisesti tunnustettua tutkimusta. Geospatiaalinen asiantuntijuus on uusi ja globaalisti kehittyvä osaamisalue ja tämän aallon mukana Itä-Suomen yliopiston opiskelijoidenkin on hyvä parantaa työmarkkinakilpailukykyään.  Jatkossa geospatiaalisen asiantuntijuuden kehittämiseen tarvitaan uusia resursseja. Tarvitaan rahoitusta ja sen myötä opetus- ja tutkimusvakansseja lupaaville tieteentekijöille. Seuraavissa yliopistohallinnon strategiakeskusteluissa geospatiaalisen osaamisen kehittämistä ja resurssointia on syytä tarkastella eri opetusaloja yli tiedekuntarajojen yhdistävänä kehitettävänä vahvuutena ja osaamisala on resurssoitava sen mukaisesti.

Viite Kumaun yliopiston maisteriohjelmaan:

www.coenrdmsalmora.org/downloads/Broucher.pdf

Harri Siiskonen

Yleisen historian professori

Monitieteiset ympäristöopinnot Itä-Suomen yliopiston vahvuus

Monitieteisten ympäristöopintojen toteuttaminen käynnistyi Joensuun yliopistossa lukuvuonna 1991/92, jolloin opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus suorittaa perusopintotasoinen kokonaisuus. Lukuvuodesta 1994/95 opintokokonaisuus laajeni aineopintotasoiseksi. Pakettia on uudistettu useaan otteeseen tavoitteiltaan ja sisällöltään ympäristötieteellisen tutkimuksen edistymistä seuraten ja opiskelijapalautteen pohjalta. Opintokokonaisuus on saavuttanut suositun sivuaineen aseman erityisesti yhteiskunta- ja metsätieteiden sekä maantieteen, biologian ja historian opiskelijoiden keskuudessa.

Tukiessaan monitieteisten ympäristöopintojen kehittämistä Joensuun yliopisto eteni aivan omia uriaan muihin Suomen yliopistoihin nähden ympäristötieteiden opetuksessa. Vastaavanlaista monitieteistä kokonaisuutta ei ollut eikä edelleenkään ole tarjolla missään muualla maassamme. Ympäristökysymysten kompleksisuus ei ole viimeisten vuosikymmenten kokemusten perusteella voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. Niin tieteenalaspesifille mutta eritoten tieteidenväliselle tiedolle ympäristöstämme, ympäristöasenteista ja niihin vaikuttavista tekijöistä on kysyntää.  Tarvetta on alansa hallitsevista erityisosaajista, jotka samalla pystyvät hahmottamaan ympäristökysymysten moniulotteisuuden.

Vuoden 2003 lopulla silloinen Joensuun ja nykyisen Itä-Suomen yliopiston rehtori Perttu Vartiainen asetti työryhmän valmistelemaan esitys ympäristöalan opetuksen ja tutkimuksen kehittämiseksi. Professori Jari Koukin vetämä työryhmä sai työnsä valmiiksi keväällä 2004. Työryhmän esitys sisälsi mielenkiintoisia avauksia niin monitieteisen ympäristöopetuksen kuin -tutkimuksen kehittämiseksi tuolloisessa Joensuun yliopistossa. Opetuksen kehittämistä lukuun ottamatta työryhmän esitykset jäivät odottamaan ensin Joensuun yliopiston sisällä käynnistynyttä hallinnollisten rakenteiden kehittämistyön loppuun saattamista, mitä seurasi välittömästi Itä-Suomen yliopiston rakennustyö. Nyt olisi sopiva hetki pyyhkiä enimpiä pölyjä Koukin työryhmän raportin päältä ja vilkuilla lähes vuosikymmenen takaisia aivoituksia? Erityisesti työryhmän pohdinnat tieteidenvälisen yhteistyön rohkaisemiseksi ovat edelleen relevantteja.  Ei osannut työryhmä tuossa vaiheessa ounastella mitään Itä-Suomen yliopistosta hahmottaessaan ympäristötieteiden opetuksen toimintaympäristöä ja miettiessään mahdollisia yhteistyötahoja.

Itä-Suomen yliopiston syntyä seurannut resurssien allokointijärjestelmän uudistaminen merkitsi rehtorin kassasta pienen toimintamäärärahan saaneille hankkeille ja opintokokonaisuuksille uudelleenorientoitumista muuttuneeseen tilanteeseen. Monitieteisille ympäristöopinnoille tämä on merkinnyt tuntiopetuksena järjestetyn opetuksen karsimista, mikä on käynnistänyt keskustelun opintokokonaisuuden tulevaisuudesta.  Hyvää uudessa tilanteessa on, että se pakottaa miettimään rutiineiksi muuttuneita käytänteitä ja ratkaisuja uudelleen ja päivittämään eri toimijatahojen sitoutuneisuuden alan kehittämiseen. Opintokokonaisuuden tarpeellisuutta ei kukaan ole kyseenalaistanut vaan on vaadittu opetustarjonnan lisäämistä.

Monitieteisen ympäristötutkimuksen ja -opetuksen kehittäminen on jäänyt Itä-Suomen yliopistossa paljolti vielä strategiatekstien tasolle. Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen yksi kolmesta vahvuusalueesta on: ”Yliopiston laaja metsiin ja ilmastoon sekä muihin luonnonvaroihin ja ihmisen elinympäristöön liittyvä luonnontieteellinen, terveystieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka korostaa luonnonvarojen kestävää käyttöä, muodostaa kansainvälisesti ainutlaatuisen tutkimuskeskittymän.” Strategiassa asetettu tavoite häämöttää edelleen kaukana horisontissa yliopiston sisäisen tutkimuksen kärkihankehaun valossa. Kovia ja pehmeitä tieteenaloja yhdistäneet hankkeet eivät menestyneet haussa, liekö ollut edes tarjottujen joukossa. Kirvestä ei kannata heittää kaivoon, vaan on jatkettava tien raivaamista yhteisten tutkimusintressien löytämiseksi.

Yksi askel yhteistyön tiivistämiseksi ympäristötutkimusta harjoittavien kovien ja pehmeiden tieteenalojen välillä voisi olla monitieteisten ympäristöopintojen kokonaisuuden uudistaminen vahvistamalla luonnontieteiden panosta nykyisessä yhteiskuntatieteisiin painottuvassa kokonaisuudessa.  Monitieteisten ympäristöopintojen kehittämistä olisi syytä pohtia yliopiston kaikkia kampuksia yhdistävänä vahvuutena. Laajaa tieteenalakirjoa edustava Itä-Suomen yliopiston ympäristötutkimuksen keskittymä täydennettynä täällä toimivien sektoritutkimuslaitosten asiantuntemuksella hakee vertaistaan Suomessa.

Pertti Rannikko

ympäristöpolitiikan professori

Luonnonvarojen käytön hyväksyttävyys

Yhä useammat tahot kantavat nykyään huolta luonnosta ja pohtivat, miten luontoa saa käyttää ja kohdella. Luonnonvarojen hallinnassa sovitetaan yhteen erisuuntaisia päämääriä ja käsityksiä, joten siihen liittyvällä vallankäytöllä pitää olla jonkinlainen hyväksyttävyys ja oikeutus. Riittävä yhteiskunnallinen hyväksyttävyys tulkitaan yleensä saavutetuksi silloin, kun vallankäyttö, päämäärien asettelu ja toiminta sujuu eikä herätä yhteiskunnassa suurempaa vastustusta. Vastaavasti hyväksyttävyys on kyseenlaistettu silloin, kun vallankäyttö käytännön seurauksineen herättää laajaa kritiikkiä. Tällöin voidaan puhua legitimiteettivajeesta tai legitimiteettikriisistä.

Luonnonvaroja käyttävät elinkeinot, kuten metsäteollisuus ja kaivostoiminta, ovat muita aloja riippuvaisempia siitä, että eri tahot pitävät niiden toimintatapoja hyväksyttävinä. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, jonka käyttötavoista useimmilla suomalaisilla on joku käsitys.

Luonnon käytön voimaperäisin vaihe ajoittuu maassamme sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin Pohjois- ja Itä-Suomen metsä- ja mineraalivarat sekä vesivoima valjastettiin kansakunnan vaurastumisen käyttöön. Luonnon intensiivinen käyttö hyväksyttiin Suomessa laajasti, sillä käytön hyödyt levisivät ympäri maata laajoihin kansankerroksiin ja ihmisten elintaso nousi. Sotien jälkeisen vaurauden ja hyvinvoinnin luomisessa metsäsektorilla oli keskeinen asema. Ryskyen kaatuvat metsät ja satojen hehtaarien rannattomat hakkuuaukeat Pohjois- ja Itä-Suomen valtionmailla merkitsivät sodasta toipuville ihmisille elämän jatkumista ja lupausta paremmasta.

Metsätalouden kritiikki kiihtyi kuitenkin vähitellen. Arvostelun kohteeksi joutuivat 1970-luvulla avohakkuut, soiden ojitus ja vesakkomyrkytykset. 1980-luvulla alettiin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti perusta uusia kansallispuistoja, vaikka niitä aluksi ankarasti vastustettiin puistojen sijaintikunnissa sekä metsäsektorin organisaatioissa. Kansallispuistojen perustamista ei ole vastustettu enää vuosikausiin. Ne on havaittu paikallisiksi resursseiksi, jotka edistävät matkailua.

Suomen kansallispuistoissa tilastoidaan vuosittain lähes 2 miljoonaa käyntikertaa. Monet muutkin luvut kertovat, että Suomen luonto on yhä enemmän virkistyskäytön kohteena. Viiden miljoonan asukkaan maassa on puoli miljoonaa kesämökkiä. Maassa on myös 300 00 metsästäjää ja moninkertainen määrä virkistyskalastajia. Samalla kun luonnon virkistyskäyttö on lisääntynyt, on metsäsektorin merkitys työllistäjänä ja hyvinvoinnin tuottajana vähentynyt. Monet ammattiryhmät ovat menettäneet työnsä metsäalalla.

Kun leipäpuusta on tullut entistä enemmän vapaa-ajan ympäristöä, on suomalaisten suhtautuminen luonnon eri käyttömuotoihin muuttunut. Yksipuolinen, luonnon ja metsän teolliseen käyttöön perustuva luontosuhde on menettänyt legitimiteettiään ja myös virkistys- ja maisema-arvot ovat tulleet tärkeiksi. Metsäteollisuus ja metsähallinto ovat joutuneet sopeutumaan tähän kehitykseen ja muuttamaan metsänkäsittelyohjeitaan ja -tapojaan. Aiemmin vaietut kysymykset ovat nousseet yleisesti ja vakavasti pohdittaviksi. Tällä hetkellä keskustellaan vilkkaasti metsänomistajien oikeudesta hoitaa metsiään avohakkuiden sijasta jatkuvan kasvatuksen avulla.

Useimmille suomalaisille metsä ja luonto aukeavat edelleen arkisesti sen mukaan, mihin ja miten niitä käytetään: marja- ja sienimaina, metsästysalueena, retkeilykohteena, kesämökin maisemana jne. Päätöksentekijöiden ja valtajulkisuuden metsäsuhde näyttää sen sijaan kaksijakoiselta: yhtäältä siihen kuuluu metsän puukuutioina hahmottava taloudellinen käyttö, toisaalta vastareaktiona syntynyt luonnontieteellisperäinen suojeluajattelu. Ekonomian ja ekologian vastakkainasettelussa unohtuvat helposti metsien ja luonnon arkiset käyttötavat ja muut sosiaaliset merkitykset.

Jälkiteollisen kehityssuunnan vastapainona on aivan viime vuosina Suomen luonnon käytössä voimistunut myös uusteollistuminen. Uusia kaivoksia perustetaan kiihtyvää vauhtia. Metsistä ja pelloista ollaan ottamassa lisääntyvästi raaka-ainetta energiatuotantoon. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuu Pohjois- ja Itä-Suomessa suuria odotuksia. Nykyteknologialla ne eivät kuitenkaan välttämättä työllistä kovin paljon paikallista väkeä. Huomattava osa niin kaivoksissa kuin metsäenergian korjuussa työskentelevistä on liikkuvaa työvoimaa. Luonnonvarojen intensiivisen käytön lisääntyminen vaikuttaa myös luonnon suojelun ja virkistyskäytön edellytyksiin. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuva optimismi saattaakin syrjäseuduilla jäädä lyhytikäiseksi.

Luonto on tullut tärkeäksi toimintaympäristöksi monille käyttäjäryhmille. Liikkuvassa, multilokaalissa elämäntavassa luonnonvarojen käyttö ei tapahdu paikallisyhteisöissä. Metsäkoneen kuljettajat, kaivosväki, matkailijat, retkeilijät, metsästäjät ja kesämökkiläiset pistäytyvät käyttämässä luontoa yhä kauempaa. Näitä luonnossa liikkujia voidaan luonnehtia omalajisiksi ekososiaalisiksi ryhmiksi, jotka kiinnittyvät eri tavoin luontoon, ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin. Luonnonvarojen käyttöä tulisikin tutkia tarkastelemalla erilaisten ekososiaalisten ryhmien luontoriippuvuutta ja keskinäisiä suhteita.

Alfred Colpaert, professori, luonnonmaantiede

Tutkimusmatka Käsivarren palsasoille

Joka vuosi, elo-syyskuun vaihteessa lähtee Joensuusta ryhmä maantieteen opiskelijoita ekskursiolle, jonka määränpää on Jäämeri. Matkan aikana tutustutaan Lapin ja Pohjois-Norjan luontoon ja kulttuuriin sekä tehdään tutkimuksia, joilla seurataan aktiivisesti ilmaston lämpenemisen vaikutuksia pohjoiseen luontoon. Opiskelijat mittaavat muun muassa Stendalsbreen jäätikön etureunan perääntymistä, Saanan rinteillä tapahtuvia solifluktioprosesseja ja poronhoidon ekologisia vaikutuksia. 

Matkalla Muoniosta Kilpisjärvelle näkyy maantien varrella siellä täällä erikoisia turvekumpareita. Näitä kumpuja voi tarkastella lähemmin muun muassa metsähallituksen tekemällä Iiton luontopolulla. Kilpisjärven suuntaan voi nähdä maantieltä muitakin komeita palsoja, kuten Peeran palsat.

Saamelainen sana palsa tarkoittaa ”roudan synnyttämää turvemätästä”: palsasuo on siis suo, jossa sijaitsevilla turvekumpareilla on ympärivuotinen jääydin. Kysymyksessä on ikiroudan, tarkemmin sanottuna niin sanotun hajanaisen ikiroudan alueen ilmentymä. 

Palsa on yleensä yhden–kahden, joskus jopa viidenkin metrin korkuinen kohouma. Sen lakialue on kuivaa rahkasammalta, jonka seasta saattaa kasvaa varpuja ja vaivaiskoivuja. Palsat voivat olla myös laajoja, noin metrin korkuisia tasanteita, tai monimutkaisempia muodostelmia. Yhteistä niille on kuitenkin se, että niissä on pysyvä jääydin. Jäinen ydin voidaan helposti todentaa työntämällä rautatanko sulan pintakerrostuman läpi, jolloin tanko kolahtaa alle metrin syvyydessä ns. jäälinssiin.

Palsa syntyy ja säilyy vain tietyissä ilmastollisissa oloissa: vuotuisen keskilämpötilan tulee olla alle -1 astetta, sademäärän alle 400 mm. vuodessa ja kesän keskilämpötilan alle 10 astetta Celsiusta. Kun lumipeite on tuulen ansiosta joissain paikoissa ohutta, voi turvekerros paikallisesti routia hyvin tehokkaasti. Turpeessa oleva vesi jäätyy ja laajenee, ja jäätyvä vesi sitoo yhä enemmän vettä muodostaen jäälinssin. Tämä jäälinssi nostaa turvepintaa ylöspäin. Seuraavana kesänä kuiva rahkaturve muodostaa vahvan eristyskerroksen jäälinssin päälle, ja siten jää säilyy kesän yli. Jäälinssi kasvaa entisestään lumettoman talven aikana, jolloin routa tunkeutuu nopeasti turvekerroksiin. Tämä prosessi toistuu vuodesta toiseen, satojen vuosien ajan. Lopuksi jäälinssi kasvaa liian suureksi ja turvekerroksessa syntyy halkeamia, joiden kautta lämmin ilma ja sadevesi alkavat sulattaa jäälinssiä ja lopuksi palsa sortuu jättäen jälkeensä vain pienen suolammen. Samalla suolla voi olla sekä kasvavia että luhistuvia palsoja rinnakkain.

Miten lämpenevä ilmasto vaikuttaa palsoihin? Kysyn tätä jokavuotisen ekskursion aikana opiskelijoilta. Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen mittaamme samoja palsoja joka vuosi GPS-laitteella, jossa tarkkuus on noin yksi senttimetri. Mittakeppien avulla palsan päällä rakennetaan tiheä ruudukko, ja jokaisesta solmukohdasta mitataan tarkat X, Y ja Z -koordinaatit sekä roudan syvyys. Opiskelijat mittaavat tarmokkaasti mäkäräisistä tai räntäsateesta huolimatta. Välillä paistaa kuitenkin aurinko ja maastosta löytyy hilloja. Palsasta tehdään tutkimusmatkan jälkeen kolmiulotteinen malli, josta nähdään vuosittaiset muutokset.

Tulokset kertovat, että viiden viimeisen vuoden aikana palsat ovat välillä hieman pienentyneet, välillä hieman suurentuneet. Näyttää kuitenkin siltä, että ainakaan näin lyhyessä ajassa mitään suuria muutoksia ei ole tapahtunut. Näin ollen Kilpisjärven ja Peeran palsat ovat toistaiseksi turvassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ilmastonmuutoksella ei olisi vaikutuksia tällä alueella. On nimittäin näyttöä myös siitä, että palsojen esiintymisalueet ovat kutistumassa. Kilpisjärven keskilämpötila on -2.3 astetta ja arvelen, jos ennustettu kahden asteen lämpeneminen toteutuu, Suomen viimeisetkin palsasuot häviävät.