Pertti Rannikko

ympäristöpolitiikan professori

Luonnonvarojen käytön hyväksyttävyys

Yhä useammat tahot kantavat nykyään huolta luonnosta ja pohtivat, miten luontoa saa käyttää ja kohdella. Luonnonvarojen hallinnassa sovitetaan yhteen erisuuntaisia päämääriä ja käsityksiä, joten siihen liittyvällä vallankäytöllä pitää olla jonkinlainen hyväksyttävyys ja oikeutus. Riittävä yhteiskunnallinen hyväksyttävyys tulkitaan yleensä saavutetuksi silloin, kun vallankäyttö, päämäärien asettelu ja toiminta sujuu eikä herätä yhteiskunnassa suurempaa vastustusta. Vastaavasti hyväksyttävyys on kyseenlaistettu silloin, kun vallankäyttö käytännön seurauksineen herättää laajaa kritiikkiä. Tällöin voidaan puhua legitimiteettivajeesta tai legitimiteettikriisistä.

Luonnonvaroja käyttävät elinkeinot, kuten metsäteollisuus ja kaivostoiminta, ovat muita aloja riippuvaisempia siitä, että eri tahot pitävät niiden toimintatapoja hyväksyttävinä. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, jonka käyttötavoista useimmilla suomalaisilla on joku käsitys.

Luonnon käytön voimaperäisin vaihe ajoittuu maassamme sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin Pohjois- ja Itä-Suomen metsä- ja mineraalivarat sekä vesivoima valjastettiin kansakunnan vaurastumisen käyttöön. Luonnon intensiivinen käyttö hyväksyttiin Suomessa laajasti, sillä käytön hyödyt levisivät ympäri maata laajoihin kansankerroksiin ja ihmisten elintaso nousi. Sotien jälkeisen vaurauden ja hyvinvoinnin luomisessa metsäsektorilla oli keskeinen asema. Ryskyen kaatuvat metsät ja satojen hehtaarien rannattomat hakkuuaukeat Pohjois- ja Itä-Suomen valtionmailla merkitsivät sodasta toipuville ihmisille elämän jatkumista ja lupausta paremmasta.

Metsätalouden kritiikki kiihtyi kuitenkin vähitellen. Arvostelun kohteeksi joutuivat 1970-luvulla avohakkuut, soiden ojitus ja vesakkomyrkytykset. 1980-luvulla alettiin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti perusta uusia kansallispuistoja, vaikka niitä aluksi ankarasti vastustettiin puistojen sijaintikunnissa sekä metsäsektorin organisaatioissa. Kansallispuistojen perustamista ei ole vastustettu enää vuosikausiin. Ne on havaittu paikallisiksi resursseiksi, jotka edistävät matkailua.

Suomen kansallispuistoissa tilastoidaan vuosittain lähes 2 miljoonaa käyntikertaa. Monet muutkin luvut kertovat, että Suomen luonto on yhä enemmän virkistyskäytön kohteena. Viiden miljoonan asukkaan maassa on puoli miljoonaa kesämökkiä. Maassa on myös 300 00 metsästäjää ja moninkertainen määrä virkistyskalastajia. Samalla kun luonnon virkistyskäyttö on lisääntynyt, on metsäsektorin merkitys työllistäjänä ja hyvinvoinnin tuottajana vähentynyt. Monet ammattiryhmät ovat menettäneet työnsä metsäalalla.

Kun leipäpuusta on tullut entistä enemmän vapaa-ajan ympäristöä, on suomalaisten suhtautuminen luonnon eri käyttömuotoihin muuttunut. Yksipuolinen, luonnon ja metsän teolliseen käyttöön perustuva luontosuhde on menettänyt legitimiteettiään ja myös virkistys- ja maisema-arvot ovat tulleet tärkeiksi. Metsäteollisuus ja metsähallinto ovat joutuneet sopeutumaan tähän kehitykseen ja muuttamaan metsänkäsittelyohjeitaan ja -tapojaan. Aiemmin vaietut kysymykset ovat nousseet yleisesti ja vakavasti pohdittaviksi. Tällä hetkellä keskustellaan vilkkaasti metsänomistajien oikeudesta hoitaa metsiään avohakkuiden sijasta jatkuvan kasvatuksen avulla.

Useimmille suomalaisille metsä ja luonto aukeavat edelleen arkisesti sen mukaan, mihin ja miten niitä käytetään: marja- ja sienimaina, metsästysalueena, retkeilykohteena, kesämökin maisemana jne. Päätöksentekijöiden ja valtajulkisuuden metsäsuhde näyttää sen sijaan kaksijakoiselta: yhtäältä siihen kuuluu metsän puukuutioina hahmottava taloudellinen käyttö, toisaalta vastareaktiona syntynyt luonnontieteellisperäinen suojeluajattelu. Ekonomian ja ekologian vastakkainasettelussa unohtuvat helposti metsien ja luonnon arkiset käyttötavat ja muut sosiaaliset merkitykset.

Jälkiteollisen kehityssuunnan vastapainona on aivan viime vuosina Suomen luonnon käytössä voimistunut myös uusteollistuminen. Uusia kaivoksia perustetaan kiihtyvää vauhtia. Metsistä ja pelloista ollaan ottamassa lisääntyvästi raaka-ainetta energiatuotantoon. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuu Pohjois- ja Itä-Suomessa suuria odotuksia. Nykyteknologialla ne eivät kuitenkaan välttämättä työllistä kovin paljon paikallista väkeä. Huomattava osa niin kaivoksissa kuin metsäenergian korjuussa työskentelevistä on liikkuvaa työvoimaa. Luonnonvarojen intensiivisen käytön lisääntyminen vaikuttaa myös luonnon suojelun ja virkistyskäytön edellytyksiin. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuva optimismi saattaakin syrjäseuduilla jäädä lyhytikäiseksi.

Luonto on tullut tärkeäksi toimintaympäristöksi monille käyttäjäryhmille. Liikkuvassa, multilokaalissa elämäntavassa luonnonvarojen käyttö ei tapahdu paikallisyhteisöissä. Metsäkoneen kuljettajat, kaivosväki, matkailijat, retkeilijät, metsästäjät ja kesämökkiläiset pistäytyvät käyttämässä luontoa yhä kauempaa. Näitä luonnossa liikkujia voidaan luonnehtia omalajisiksi ekososiaalisiksi ryhmiksi, jotka kiinnittyvät eri tavoin luontoon, ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin. Luonnonvarojen käyttöä tulisikin tutkia tarkastelemalla erilaisten ekososiaalisten ryhmien luontoriippuvuutta ja keskinäisiä suhteita.