Professori Rauno Sairinen: Suomi, Talvivaara ja ”social license to mine”
Suomalainen kaivostoiminta elää nousukautta. Sitä mukaan kuin mineraalien ja metallien maailmanmarkkinahinnat nousevat, myös Suomen maaperän esiintymät ovat alkaneet kiinnostaa taloudellisesti. Suomessa on Ruotsin ohella eurooppalaisittain varsin runsaat mineraalivarat. Samaan aikaan EU kaipaa kipeästi varsinkin harvinaisten metallien eurooppalaisia kaivoksia, jotta riippuvuus Kiinasta vähenisi. Myös näitä löytyy Suomesta.

Suomessa toimii tällä hetkellä 11 kaivosta ja suunnitteilla on useita kymmeniä uusia. Kaivostoiminnan kasvu on merkinnyt paitsi yhden teollisuusalan voimakasta uutta nousua hiljaiselon jälkeen, myös sitä koskevien paikallisten kysymysten esille nousua. Mutta, ymmärrämmekö Suomessa vielä lainkaan sitä, mitä tapahtuu kun globaali kaivostoiminta ”tulee kylään”?
Talvivaaran monimetallikaivos on ajankohtainen esimerkki siitä, kuinka alunperin hyvin positiiviset odotukset voivat muuttua muutamassa vuodessa ikäviksi kokemuksiksi ympäristöhaitoista ja paikalliseksi vastustukseksi.

Talvivaara on teknologialtaan (biokasaliuotus), laajuudeltaan (60 km2) sekä uraanin talteenottohankkeen osalta poikkeustapaus. Julkisessa keskustelussa siitä on tullut kuitenkin koko Suomen uutta kaivosalaa edustava tapaus, eikä Talvivaara yhtiö ole itse pyrkinyt ainakaan vähentämään näitä mielikuvia. Voin kuvitella, että Suomessa toimivat kaivosyhtiöt eivät kaikki ole pelkästään iloisia tästä nykyisestä julkisuuskuvasta.

Suomessa julkaistiin syksyllä 2010 Mineraalistrategia, joka on alan kansallinen teollisuuspoliittinen ohjelmapaperi. Strategiassa kiinnittää huomiota se, että kaivosalan yhteiskuntavastuuta ja suhdetta paikallistason toimijoihin ja paikallisyhteisöihin ei juurikaan käsitellä. Paikallistasoon liittyvinä tulevaisuuden haasteina mainitaan lupa-asioiden monimutkaistuminen, prosessien pitkittyminen sekä muun maankäytön asettamat rajoitukset. Mainituksi tulee siis lähinnä muiden asettamia ”esteitä”, ei niinkään omia vastuita suhteessa muihin.

Toimenpiteenä strategiassa ehdotetaan kaivostoiminnan yleisen hyväksyttävyyden ja imagon parantamista. Strategian lopussa yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että olisi luotava ”yhteistyö- ja toimintamalleja paikallisten asukkaiden, yritysten ja viranomaisten kesken turvaamaan kestävää hyvinvointia kaivannaistoiminnan koko elinkaaren ajalle”. Näkökulman tärkeys on vuoden aikana konkretisoitunut varmasti monille.

Globaalin kaivosjätin Rio Tinton johtaja David Klingner totesi jo vuonna 2002, että kaivosalalla on globaalia realismia hoitaa suhteita paikallisyhteistöihin ja kansalaisjärjestöihin samalla professionaalisella tavalla kuin muita liiketoiminnan ulottuvuuksia.
Tässä keskustelussa Suomi on jäljessä. Voimme kuitenkin ottaa muut kiinni. Suomalainen kaivosala pyrkii tulevaisuudessa ympäristöteknologisen osaamisen viejäksi. Siihen kannattaisi sisällyttää myös alan yhteiskuntavastuun vankka osaaminen.

Globaalisti kaivosalaa painavat vanhat synnit ja ongelma-alueita on edelleen paljon, joten ala joutuu osoittamaan vastuullisuutensa hyvin aktiivisesti. Kansainväliset toimijat, kuten rahoittajat, osakkeenomistajat ja kansalaisjärjestöt, seuraavat yhä tarkemmin sitä, miten kaivosyhtiöt kantavat vastuuta ympäristöhaitoista tai alkuperäiskansojen kohtelusta. Vastaavasti yhtiöiden maine ja luotettavuus kasvavat, jos ne pystyvät osoittamaan toimintansa aidon hyödyn paikallistasolla.
On selvää, että Suomen kaivosala herää muutamassa vuodessa siihen, mikä maailmalla on jo päätrendi. Viranomaisten kanssa neuvoteltavien ympäristölupien lisäksi aivan yhtä olennaista on nk. sosiaalinen toimilupa eli toiminnan paikallinen ja yhteiskunnallinen hyväksyntä; ja se vaatii erityisosaamista.

Paikallisen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän saavuttamisessa kysymys on paitsi kansainvälisten kaivosyhtiöiden omista käytännöistä, myös siitä, miten suomalainen kaivosala yleisesti suhtautuu näihin kysymyksiin. Tarvitsemme asiantuntijoiden ja konsulttien koulutusta mm. vuorovaikutuksen ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnin käytäntöihin. Myös johtaviin asemiin tulevien kaivosinsinöörien olisi ymmärrettävä tämä puoli kaivosalasta.

Pelkkä oppikirjan mukainen ympäristöviestintä ei riitä, vaan vastuun kantamista on osoitettava omalla toiminnallaan. Kaivosalan perinteisessä viestinnässä on korostanut ajattelumalli ”jaamme oikeaa tietoa yleisölle” (muut ovat siis väärässä) ja pr-lause ”huolehdimme ympäristöstä” (ei ole mitään ongelmia). Kehittymässä olevaa yhteiskuntavastuun oppikirjojen kulttuuria edustavat lauseet ”olemme kestävän kehityksen yritys” (vuoropuhelu ja jatkuvan parantamisen periaate) ja ”tuemme paikallista kehitystä” (kuinka alue hyötyy?).

Näitä oppeja omaksuessaan kaivosalan on myös ymmärrettävä, että yhteiskuntavastuun käytännöt eivät pelasta kaivosyhtiöitä kritiikiltä. Jatkuvasti tullaan kysymään, millä tavoin kaivosyhtiö edustaa kestävää kehitystä ja miksi haittoja syntyy? Konfliktien käsittelyn taidot ovat siis olennaisia.
Asetelmat ovat monimutkaisia myös muille toimijoille. Kuntien päättäjät ovat puristuksissa kaivosyhtiöiden, ympäristöviranomaisten ja asukkaiden toiveiden välissä. Asukkaat ja alueen muut elinkeinot joutuvat puolestaan pohtimaan suhtautumistaan kaivostoiminnan tarjoamiin mahdollisuuksiin ja riskeihin. Alueen taloudellisten hyötyjen perusteella ei ole kuitenkaan mitään syytä ummistaa silmiä tai olla lepsu vastuuasioissa.

Suomen kaivosbuumi on niin tuore, että haittoihin aletaan törmätä vasta vähitellen toden teolla. Tähän asti on toivottu parasta ja oltu varmasti aivan syystä iloisia siitä, että taantuvien alueiden taloudet saavat piristysruiskeita. Talvivaara on poikkeustapaus, mutta samalla ehkä tyypillinen tapaus siitä, mitä voimme odottaa muuallakin; paikalliset heräävät ongelmiin, kun toiminta käynnistyy ja hajut, vesistöhaitat tai maiseman muutos koetaan konkreettisesti. Kaivosyhtiöiden varsinainen tulikoe on siinä, kuinka ongelmatilanteet hoidetaan. Silloin kysytään, oppiiko vanhan koulun kaivosjohtaja nöyryyttä paikallisten edessä?