FT Timo Kumpula: Arktinen merijää kutistuu
Pohjoinen jäämeri Jäämeri on pienin viidestä valtamerestä, ja sen pinta-ala on noin 15,5 miljoonaa neliökilometriä. Yhdysvaltain kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC tiedotti viime vuoden syyskuun lopulla, että arktisen merijään pinta-ala on 3,4 miljoonaa neliökilometriä, mikä oli alin lukema 33-vuotisen mittaushistorian aikana. Keskimäärin jääkansi on peittänyt vuosittaisessa minimissään syyskuussa noin 6 miljoonaa neliökilometriä. Cambridgen yliopiston professori Peter Wadham ennustaa kesästä 2015 ensimmäistä täysin jäätöntä kesää arktisella jäämerellä. Trendi sulamisen suhteen on varsin selkeä. Tarkasteltaessa sulamisen vauhtia (http://nsidc.org/) havaitaan, että merijään loppukesäinen väheneminen on selkeästi kiihtynyt vasta 2000-luvun alkupuolelta alkaen.
Arktisen merijään laajuuden tutkimus oli vaikeaa ennen satelliittiaikakauden alkua. Kattavaa tietoa arktisen merijään peittävyydestä on saatavilla vuodesta 1979. Loppuvuodesta 1978 NASA laukaisi Scanning Multichannel Microwave Radiometer (SMMR) -satelliitin, joka oli tarkoitettu arktisten ja antarktisten alueiden merijään tutkimukseen. Mikroaaltoradiometri mahdollisti aineiston keräyksen sääoloista riippumatta, sillä se skannaa maan- ja merenpintaa myös pilviverhon läpi.
Pohjoisen jäämeren jääpeitteen vuosittaisesta minimistä raportoitaessa kyseisen vuoden minimiarvoa verrataan aikajakson 1979—2000 minimikeskiarvoon. Arktisen merijään peittävyyden minimi saavutetaan vuosittain syyskuun puolen välin tienoilla. Heti syyskuun lopussa ja lokakuun alussa alkaa merijään jäätyminen. Esimerkiksi vuonna 2012 lokakuun aikana syntyi 230 000 neliökilometriä uutta jäätä. Tällä hetkellä tammikuun 13. jäätä on jo 12,7miljoonaa neliökilometriä. Ennusteet jäättömistä arktisista vesistä, voinevat pitää paikkansa mutta jäätön kausi jää varmuudella varsin lyhyeksi. Merenkulku kuitenkin helpottuu, jos alueella ei tavata juurikaan monivuotista paksua jäätä, mitä tietenkin syntyy sitä vähemmän mitä suurempi osa jäämassasta ehtii sulaa kesän aikana. Meriliikenne tulee edelleenkin vaatimaan erikoiskaluston vaikeiden ja muuttuvien jääolosuhteiden vuoksi.
Merijään sulamisella on varsin monenkirjavia seurauksia taloudellis-poliittisista sosio-ekologisiin. Pohjoisia alueita seuranneet ovat panneet merkille arktisella alueella tapahtuneen toiminnan aktivoitumisen. Alueen luonnonvarojen hyödyntämistä suunnitteleville merijään väheneminen on hyvä uutinen. Jäätön arktinen jäämeri olisi lottovoitto meriliikenteelle, sillä lyhyin reitti Aasian markkinoille, ja sieltä Eurooppaan on pohjoisten vesien kautta. Marraskuun puolivälissä 2012 luimme uutisen ensimmäisestä täydessä lastissa olleesta Ob-kaasutankkerista (288 metriä pitkä), joka vei lastin Hammerfestista Japanin Tobataan. Koillisväylän reitti on puolta lyhyempi kuin Suezin kautta ja säästää matkaa 20 päivää. Useat tahot ovat ilmaisseet huolestuneisuutensa Pohjoisella jäämerellä lisääntyvästä liikenteestä ja mahdollisista öljyn- ja kaasunporauskentistä kaukana merellä. Esimerkiksi onnettomuuksien sattuessa Koillisväylän alueella ei ole juurikaan öljyntorjuntakalustoa.
Pohjoisen jäämeren mannerjalusta on leveä, ja paikoitellen se ulottuu lähes pohjoisnavalle. Alueen kahdeksalla valtiolla (Norja, Venäjä, USA, Kanada, Tanska/Grönlanti ja Islanti) on oma osuutensa mannerjalustasta, eikä sen rajoista vielä ole kaikin paikoin sovittu, kuten erimielisyydet esimerkiksi Lomonosovin harjanteen omistuksesta osoittavat. Asia voi tuntua turhalta kinastelulta, mutta tosiasiassa kyseessä on kamppailu valtavista tunnetuista ja vielä tuntemattomista luonnonvarannoista.
Merijään sulamisella on myös laajempia vaikutuksia; ilmastovaikutuksia pohjoisilla alueilla ja globaalitasolla voidaan vain arvioida erilaisten ilmastoskenaarioiden avulla, myös vaikutukset Pohjoisen jäämeren ympäröivillä maa-alueilla ovat vaikeasti ennustettavissa. Yleisestä ilmaston lämpenemisestä pohjoisilla alueilla voi seurata eri kasvillisuusvyöhykkeiden siirtymistä pohjoiseen, mikä voi puolestaan ajaa joitakin pienialaisia arktisia ekosysteemejä häviämisen partaalle. Ikiroudan sulamisen kiihtyminen näyttää lisäävän metaanipäästöjä ja näin ollen voimistavan noidankehämäisesti kasvihuoneilmiötä. Moniin skenaarioihin liittyy lukuisia epävarmuustekijöitä.
Pohjoinen ulottuvuus tarjoaa maantieteilijöillekkin paljon tutkittavaa. Kaukokartoitus luo mahdollisuuden seurata niin arktisessa merijäässä kuin maa-alueilla tapahtuvia eritasoisia muutoksia. Useat satelliittiaineistot ovat muuttuneet ilmaisiksi ja ovat niin tutkijoiden kuin opiskelijoiden vapaasti ladattavissa. Monitieteiset, esimerkiksi sosio-ekologiset, hankkeet voivat luoda kaukokartoitusaineistoille paitsi uusia sovellutuksia myös kokonaan uusia tulkintoja. Tätä kautta voi olla mahdollista lisätä tietämystä arktisen alueen muutosten syy- ja seuraussuhteista sekä vaikutuksista ympäröivään boreaaliseen vyöhykkeeseen tai jopa globaalille tasolle.
