FT Helena Hirvonen: Doctor in spe

Siinä se nyt on, tohtorin tutkintotodistus. Siihen kiteytyy monen vuoden ahertamisen tulos, ylämäkiä, alamäkiä, iloja ja suruja, luopumista entisestä, lopuksi päätös asettumisesta alttiiksi uusille haasteille. Takana tunteikas väitöspäivä, karonkka ja sukulaisjuhlat. Työtä, järjestelyjä, rahanmenoa, hieman julkisuuttakin.  Vastaväittäjän luvalla olen vanhan tradition mukaisesti tullut karonkassa ja sen juhlapuheissa liitetyksi tohtorien joukkoon, kokenut arvostamista, kunnioitusta ja välittämistä. Toreilla ja turuilla on kehuttu, kiitelty. Akateemisen yhteisön ulkopuoliset ovat ihmetelleet, eikö jo ole tultu töitä tarjoamaan, olenhan nyt ansioituneesti väitellyt, korkeasti koulutettu tohtori. Päällimmäisenä onnellinen olotila kaiken onnistumisesta, alitajunnassa epätietoisuus tulevaisuudesta. Kuulostaako tutulta?

Olisiko aika herätä Ruususen unesta, johon ei ehkä koskaan olisi pitänyt nukahtaakaan? Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuun lopulla ”Lisää humanisteja pankkiireiksi”. Kirjoituksen huoli oli korkeasti koulutettujen kasvava työttömyys ja akateemisen uraputken kapeus. Pääkaupunkiseudulla jo viidennes työttömistä on korkeasti koulutettuja. Vuonna 2013 yliopistoista valmistui 1 724 tohtoria. Lisäystä edelliseen vuoteen oli 75. Tieteentekijöiden liiton mukaan Suomessa oli joulukuussa 2013 työttömänä 657 tohtoria, joka oli 91 enemmän kuin vuosi aikaisemmin. Tähänkö sudenkuoppaan minäkin olen itseni kouluttanut?

Jos en ymmärtänyt väitöskirjaa kirjoittaessani vaipua itsesäälidiskurssiin, nyt viimeistään se on tehtävä. Väitöskirjallani ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä, haaveilu työpaikasta on turhaa. Olen yliopiston tulosvaatimusten putkesta putkahtanut tohtoritulvan kasvatti, jonka osaamista elinkeinoelämä ei osaa hyödyntää. Opintojen aikana aiemmassa työpaikassani ymmärsin olevani ylikoulutettu ja motivaatiotani ”tavalliseen työhön” ihmeteltiin. Yliopistoura on minulle, kuten valtaosalle tohtoreista, täysin ulottumattomissa. Mahdollinen yliopistojen rahoituksen leikkaaminen ja yliopistoindeksin alas ajaminen tulee pitämään huolen siitä, ettei tutkimus ole innovaatio-Suomen voimavara. Yli 80 prosenttia yliopistotutkijoista tekee tutkimusta määräaikaisessa työsuhteessa tai apurahan turvin, lähes yhtä moni harkitsee alan tai työpaikan vaihtoa. Työtä tehdään jatkuvan paineen alla: tutkimustyön ja mahdollisen opettamisen ohessa pitää olla aikaa ja voimia pätevöityä julkaisemalla ja osallistumalla kansainvälisiin kongresseihin.

Olipa ura yliopiston sisällä tai ulkopuolella, tutkijan tie on karikkoinen, työ huonosti palkattua ja urakehitys epävarmaa. Tutkija on yksityisyrittäjä, joka hankkii palkkansa itse. Apurahoista kilpailu on kuin lottokupongin täyttämistä: päävoiton osuminen omalle kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä. Ja apurahan saaminenhan vain itse asiassa siirtää ongelmaa tuonnemmaksi. Nainen törmää vielä lopuksi lasikattoon. Vaikka väittelijöistä yli puolet on naisia, eteneminen uralla ei kulje samaan tahtiin väitösten määrän kanssa.

Miksi siis ylipäätään väitellä, jos tulevaisuus on näin synkkä? Mitä teen väitöskirjan kirjoittamisen ohella  hankkimallani asiantuntemuksella, tiedoilla ja taidoilla? Kysymykseen vastaaminen vaatii palaamisen lähtöruutuun, aikaan jolloin päätös väitöskirjan kirjoittamisesta syntyy. Itselleni on vuosien varrella yhä selvemmin kirkastunut, että on tiedettävä miksi väitöskirjaa tekee, mitä sillä tavoittelee. Ainakin osalta väitöskirjaa valmistelevista puuttuu realistinen näkemys väittelijän ja tulevan tohtorin tien kivikkoisuudesta. Jatko-opintoja ei saa pitää perusopintojen itsestään selvänä jatkeena, johon ajaudutaan, jos muustakaan ei ole tietoa. Voihan olla, että matkan varrella tuleva väittelijä ”löytää itsensä” ja tavoite kirkastuu, mutta useimmiten tavoitteettomuus korreloi huonoon motivaatioon jatko-opintojen suorittamisessa ja ankeaan todellisuuteen tutkijan työn raadollisuudesta.

Eletystä elämästä ja työelämäkokemuksesta on tulevalle tohtorille hyötyä. Kun on jalka työelämän oven välissä, on jonkinlainen turva takana, jatkoi sitten entistä työtään tai ei. Ilman minkäänlaista työkokemusta tuoreen tohtorin voi olla vaikea vakuuttaa työnantaja taidoistaan, vaikka saavutuksena vuosien aherruksesta olisi laudaturtasoinen väitöskirja. Tähän maailmanaikaan yhdellekään jatko-opiskelijalle ei pitäisi olla yllätys, ettei koulutusta vastaavaa unelmatyötä ole kaikille tarjolla. Elämänikäisen työpaikan sijalle on tullut elinikäinen oppiminen. Yliopisto ei ole ammattikoulu, ei edes ammattikorkeakoulu, mutta koulutusjärjestelmämme – jo ennen yliopistoa – vaatisi päivittämistä opettamisparadigmasta työelämän muutoksia ja yhteiskunnan uudistamista vastaavaan oppimisparadigmaan. Yrittäjä- ja työelämävalmiuksia tarvittaisiin tohtorikoulutuksessa entistä kipeämmin yliopisto- ja akateemiselle uralle suuntautumisen vaihtoehdoksi. Oppimaansa ei voi hyödyntää, jos ei osaa markkinoida itseään.

Epävarmojen tulevaisuuden näkymien vastapainoksi väitöskirjan kirjoittaminen ja jatko-opinnot ovat tarjonneet yhtä aikaa haasteita ja olleet palkitsevia. Ne ovat vaatineet oma-aloitteisuutta, kykyä ottaa vastuuta ja kyseenalaistaa asioita, myös jatkuvaa epävarmuutta on ollut pakko oppia sietämään. Toisaalla on ollut vapaus tehdä itsenäistä työtä, vieläpä sellaista, joka on itselle mieleistä. Koskaan ennen tohtoriopintoja en ole saanut tehdä niin montaa vuotta jotakin niin uskomattoman mielenkiintoista ja kiinnostavaa. Olen oppinut tarkastelemaan asioita kriittisesti, mikä on muuttanut ajatteluani ja lähestymistapaani kaikkeen elämässä. Vuosien varrella olen kasvanut lähemmäksi asiantuntijan roolia: voin, saan ja uskallan tehdä itsenäisesti tutkimusta. Oheisoppimisena olen kouliintunut toimitus- ja julkaisutyöhön. Olen tutustunut suureen joukkoon ihania uusia ihmisiä ja saanut elää samanaikaisesti monessa eri elämänpiirissä.

Kysyin aiemmin väitelleeltä ystävältäni, mikä hänelle on ollut tärkeintä tohtoriopinnoissa. Hän vastasi, että ”on saanut tehdä jotakin merkityksellistä.” Niinpä, väitteleminen on kuitenkin yhä harvojen etuoikeus. Sen merkitys on merkityksellisyydessä tulevalle tohtorille itselleen, unohtamatta, että suomalainen yhteiskunta on aikoinaan rakennettu koulutuksen ja tutkimuksen kivijalalle. Tohtoroitumisen traditio on vuosisatainen, mutta sen sisältö ja merkitys koostuvat henkilökohtaisista valinnoista ja kokemuksista. Tulevaisuuden taivaalla on synkkiä pilviä, mutta siellä pitää nähdä muutakin. Tohtorina olen koulutettu ottamaan haasteet vastaan: hioutunut kuin timantti kovassa paineessa. Itsesäälidiskurssin sijaan uskon, että yhteiskunta tarvitsee tohtoreita ja tutkijoita – oma paikka on löydettävä.