Maria Lähteenmäki
Vuoden Professori 2015
Luovuutta, paljon työtä ja mallikkaita esikuvia
Tulin valituksi Vuoden Professoriksi 2015. Tunnustus on sikäli merkittävä, että tänä vuonna Professoriliiton raati nosti toisen kerran palkittavaksi historioitsijan. Ensimmäisen kerran historiantutkija pääsi palkintopallille 1988, jolloin titteli annettiin akateemikko Eino Jutikkalalle (1907−2006). Olen näin vasta toinen historioitsija tällä listalla. Mitä valinta kertoo tästä ajasta? Ainakin se kertoo sen, että historiantutkimus koetaan yhteiskunnallisesti tärkeäksi alaksi, toiseksi sen, että meidän tutkimuksiamme luetaan ja niille annetaan arvoa.
Mutta miksi historiantutkimus on tärkeää kansalaisille? Ensimmäiseksi mieleen tulee tieteenalamme kansallinen merkitys: kansallisvaltio on argumentoitu suomen heimon menneisyydestä poimituilla yksittäisillä tapahtumilla ja tapahtumaketjuilla, joita on koottu aikojen alusta lähtien, ja jotka ammattihistorioitsijat ovat sitten järjestäneet eheäksi Suomen historiaksi. Historian professori Väinö Voionmaan (1869–1947) mukaan jo siitä lähtien kun suomalainen heimo asettui Suomenniemelle, alkoi se jo valmistella heimovaltiota. Voionmaan opettaja, historioitsija-poliitikko J.R. Danielson-Kalmari (1853−1933) puolestaan on selittänyt, että näin juurikin kävi, mutta sitten ruotsalaisten ristiretket 1000-luvulla katkaisivat Suomen itsenäisen valtiokehityksen. Vihdoin vuonna 1809 Suomesta tuli ’sisällisesti’ itsenäinen valtio, joka sai lopullisen itsenäisyyssinettinsä 1917. Näin ovat historiantutkijat raamittaneet ja selittäneet Suomen valtiollisen historian kehittyneen asteittain heimovaltiosta kansallisvaltioksi. Tämä kaoottisen menneisyyden hahmottamista suuresti avittanut eheä kertomus Suomesta sisällytettiin oppikirjoihin ja muihin lukukirjoihin, ja historiantutkijoiden arvostus nousi siinä määrin, että he pääsivät kansakunnan kaapin päälle määrittämään sitä, keitä muita sinne nostettaisiin.
Toisekseen, historiantutkijat ovat hyvin tärkeitä epeleitä kriisitilanteissa ja rajariidoissa. Ajatellaanpa vain onnetonta Ukrainaa. Historioitsijat kutsutaan pöydän ääreen selostamaan Ukrainaksi nimetyn alueen historiallisia rajoja, jotka ovat liukuneet vuosisatojen saatossa suuntaan jos toiseen alkaen kimmerialaisten ja skyyttien maasta goottien, mongolien ja kasakoiden alueiksi ja lopulta ukrainalaiseksi maaksi. Historiantutkija poimii nykypoliitikoille edullisimman rajalinjan, joka nousee sitten keskeisimmäksi argumentiksi yli muiden: ’Ukraina on ollut aina osa Venäjää’. Historiallisesti ajatellen väite on hölynpölyä, mutta väitteeseen antaa evidenssiä historioitsijan menneisyydessä tehdyistä rajarauhoista poimima sopiva rajalinja. Historia-aitan hyllyiltä löytyy argumentti joka lähtöön.
Kolmanneksi, historiallista tietoa ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät edelleen mitä erilaisimmat ryhmäkunnat ja joukkiot oman identiteettinsä eli omakuvansa rakentamisessa ja toimintansa legitimoimispuuhassa. Esimerkiksi sellainen kunnian- ja vallanhimoinen, aggressiivinen poliittinen ryhmittymä kuin natsit, jotka kokivat olevansa ’kolmantena valtakuntana’ suoraa historiallista jatkumoa ensimmäiselle todelliselle valtakunnalle, jo keskiaikana luodulle Saksalais-roomalaiselle (843–1806) ja toiselle valtakunnalle eli Saksan keisarikunnalle (1871−1919). Kansallissosialistien kertomukseen sopimattomat 1800-luvun Saksan löyhien valtioliittojen (1806–1871) sekä Weimarin tasavallan aika (1919–1933) jätettiin tarinaan ja imagoon sopimattomina pois. Myös etniset ryhmät hyödyntävät ja tarvitsevat historiaa. Ajatellaanpa vaikka saamelaisia, joiden etninen mobilisaatio alkoi toden teolla toisen maailmansodan jälkeen. Se on johtanut mm. kulttuuriautonomiaan, omaan kansallispäivään, lauluun ja lippuun sekä historiallisesta näkökulmasta aikaisemmin määrittelemättömän Saamenmaan rakentamiseen. Kaikki tämä menestys on argumentoitu historiallisella tiedolla. Eri ryhmien identiteettirakentamisen prosesseissa on tärkeää löytää mahdollisimman varhaisia tapahtumia, jolloin ryhmän ’historiallinen oikeutus’ esimerkiksi maahan, kieleen ja alueelliseen itsenäisyyteen tulee todistetuksi pitkän aikaperiodin perusteella.
Myös yksittäisille henkilöille, meille kaikille, historiallinen tieto on välttämätön todellisuuden jäsentämisessä ja ymmärtämisessä. Historiantutkija luo järjestystä. Hän poimii valmiiksi menneisyyden tähtitaivaalta sattumuksia, joista laaditaan kertomuksia. Tämä työ vaatii taitoa ja niinpä on muodostunut etenkin antiikin aikana, ja jo sitä ennenkin, erityinen menneisyyden selittäjien ammattikunta eli ammattihistorioitsijat. Varhaiset historioitsijat, kuten kreikkalainen Herodotos, roomalainen Tacitus ja tanskalainen Saxo Grammaticus loivat menneisyyden mallinnuksillaan pohjaa tuleville kronikoitsijoille ja historioitsijoille. Ammattikuntamme juuret ovat todella syvällä eurooppalaiseksi kutsutussa meneisyydessä.
Historiallinen tieto tukee näin sekä vallassa olijoita, vallan kahvaan haluavia, identiteettien rakentajia, se voi terapoida itsensä satuttaneita, se viihdyttää ja antaa suuntaa tulevaisuutta koskeville ratkaisuille. Dokumentoitua ja tulkittua historiaa hyödynnetään joka päivä, tässä ja nyt. Historiantutkimukset tukevat maailmanhahmottamisen prosesseissaan painivia ihmisiä yleensä, valtiopäämiehiä, mitä erilaisempia ryhmiä, sukuja, perheitä ja yksilöitä. Näihin seikkoihin perustuu yliopistoissa toimivan historiantutkija-ammattikunnan olemassaolon oikeutus ja historioitsijoiden tuottaman tekstimassan yhteiskunnallinen monipuolinen sovellettavuus. Valitessaan palkittavaksi historioitsijan, Professoriliiton monitieteinen hallitus osoitti erinomaista historiallista ymmärtämystä. Paljon, hyvin paljon kiitoksia siitä. Eläköön historiatiede nyt ja aina!
