Maria Lähteenmäki

Jutikkala-professori

Tarton rajarauhan muisto

Lokakuussa 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus herättää edelleen ristiriitaisia tunteita ja tulkintoja. 90 vuotta vanhan asiakirjan pysyvä arvo on ennen muuta siinä, että se on paljastava dokumentti itsenäisen Suomen ensimmäisistä tulokseen johtaneista rauhanneuvotteluista Neuvosto-Venäjän kanssa.

Kinastelu siitä, olivatko Suomi ja Neuvosto-Venäjä sodassa keskenään 1918-20, jättää Tarton prosessin todellisen arvon huomaamatta. Tutkijan näkökulmasta Tarton sopimus on ennen muuta rajasopimus, jolla täsmennettiin Suomen ja Venäjän välillä vuosina 1809, 1812 ja pohjoisen osalta 1821-74 neuvoteltuja rajalinjauksia. Maiden välisten suhteiden normalisointia oli harjoiteltu tammikuussa 1918 sekakomissiossa, saman vuoden kesäkuussa Berliinissä ja vielä 1919 puolellakin, mutta tavoitteeseen ei ollut päästy. Neuvottelujen epäonnistumista voidaan selittää kansainvälisillä sotilaspoliittisilla turbulensseilla, suomalaisten Pietariin hyökkäämissuunnitelmilla, heimoinnostuksella, kommunismipelolla, Venäjän sisällissodan tapahtumilla ja I maailmansodan jälkipyykillä. Nykyään Tarton tapahtumien kiinnostavuus löytyy vähälle huomiolle jääneeseen suomalaisten neuvottelutaitoon. Olennaista tässä yhteydessä onkin kysyä, millaista tieto-taitoa, tulevaisuudenkuvia ja käytänteitä ladunaukaisijana toimineissa Tarton istunnoissa nostettiin agendalle ja harjoiteltiin, ja millaisia toimintamalleja ne jättivät jälkeensä.

Rajarauhaneuvottelut käynnistettiin helmikuussa 1920 maiden rajalla eli Rajajoen asemahallissa Terijoella, ja ne käsittelivät valkoisten venäläisten ja suomalaisten miehitysjoukkojen asemaa Venäjän Karjalassa. Neuvottelujen pääintressi oli kuitenkin konkreettisen rajalinjan kulku kartalla. Huhtikuussa 1920 uudelleen avatun neuvotteluyhteyden seurauksena Suomen neuvottelukuntaan valittiin väkeä kaikista suurista puolueista. Delegaation johtajana toimi J.K. Paasikivi ja muina jäseninä oikeistopoliitikot R. Walden, J.H. Vennola, A. Frey ja V. Kivilinna. Sosialistit V. Tanner ja V. Voionmaa puolestaan otettiin mukaan silottamaan tietä venäläisten suuntaan. Joukko matkusti Viroon Eläköön-luotsilaivalla 9. kesäkuuta 1920.

Suomalaisneuvottelijoiden ryhmähenki osoittautui paikan päällä heikoksi. Vaikka hallituksen ulkoasianvaliokunta oli evästänyt matkalaisia ja neuvottelijoiden tueksi oli koottu taustamateriaalia ja vaikka joukkoa tuki paikan päällä noin 50-henkinen avustava virkamiehistö, oli joukon käytännössä vaikea löytää yhteistä säveltä. Muun muassa historian professori Väinö Voionmaa, joka oli tutkinut laajasti Suomen heimojen historiaa, piti Vennolan venäläisille esittämiä aluevaatimusten argumentteja historiallisesti virheellisinä, ja moitti tämän esiintymistä röyhkeäksi ja ylimieliseksi. Paasikivi puolestaan arvosteli Voionmaan puheita joutaviksi. Jos ryhmän sisäinen yhteishenki oli hakusessa, oli vuoropuhelu koti-Suomeenkin heikohko. Neuvottelijat saattoivat odottaa päiväkausia toimettomina hallituksen evästyksiä. Heinäkuun helteillä koko joukko rantautui välillä Suomeen. Toimettomuus ja odottelu aiheuttivat pitkästymistä ja neuvottelujen jännite purkautui turhautumiseen.

Suomalaiset hakivat rajavaatimustensa perusteet tässäkin tapauksessa historiasta: Petsamon alueen yhteydessä korostettiin Aleksanteri II:n ns. lupausta 1864 ja Leninin sisällissodan aikana punaisille antamaa lupausta. Itä-Karjalaa puolestaan kehuttiin Suomen heimo-alueeksi ja vedottiin Neuvosto-Venäjän mainostamaan kansojen itsemääräämisoikeuteen. Venäläiset puolestaan pitäytyivät vuonna 1914 voimassa olleissa rajoissa.

    

Pitkään kestäneet epätasaiset neuvottelut päättyivät lokakuussa 1920 sopimukseen, jossa rajalinja vedettiin Suomen eduksi Jäämereen. Tarton sopimuksessa sovittiin myös avomielisesti rajayhteistyöstä Rajajoella ja Petsamossa, jossa paikallinen väki saisi kulkea ilman suurempia vaikeuksia rajan yli. Käytännössä tämä ei toiminut. Kannaksen suljettu Rajamaa-alue pysyi edelleen suljettuna, ja paikallinen väestö kulki siellä sisäisin passein varustautuneena. Sopimuksen sanoma ja käytäntö osoittautuivat olevan kaukana toisistaan. Tarton neuvottelut epäonnistuivat sikälikin, että epäluulo ja kyräily jäivät Tarton jälkeen valtioiden välisiin suhteisiin koko sotienväliseksi ajaksi ja vaikuttivat kaikentasoiseen yhteydenpitoon vuosikymmeniä. Niin ikään Suomen neuvottelutavat olivat kovasti täsmentymättömiä: vastapuolen voimaa aliarvioitiin ja taito toimia ryhmänä oli vajavainen.

Kaiken kaikkiaan Tarton prosessiin osallistuneiden neuvottelutaitoa ei voida kehua – Petsamoa saantia lukuun ottamatta – mallikelpoiseksi. Ei siis ihme, että kun Petsamo ja iso osa Karjalaa menetettiin, ei Tarton prosessi päässyt Suomen historian kirjoihin kuin lyhyenä mainintana: siitä ei tuntunut jääneen mitään konkreettista jäljelle. Rajahistorian ja rauhanneuvottelukulttuurin tutkimuksen näkökulmista Tarton tapahtumat keskusteluineen, sosiaalisine seurusteluineen ja epäluuloineen tarjoavat kuitenkin autenttista ja paljastavaa aikalaiskuvaa.