Yliopistonlehtori Arto Nevala: Uutta koiranlelua odotellessa

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla ehdotuksensa yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 eteenpäin. Mallin perusteella lasketaan kunkin yliopiston julkisen eli valtiolta tulevan rahoituksen määrä. Tämän jälkeen yliopistojen omassa harkinnassa on, millä perusteella rahoitusta jaetaan sisäisesti. Voi kuitenkin olettaa, että yliopistojen sisälläkin rahanjaon periaatteet myötäilevät ministeriön mallin painotuksia. Toisaalta kyse on vain julkisen rahoituksen jakamisen perusteista, yliopistojen muuten hankkima ja tunnetusti tieteenaloja erilaistava yksityinen tai muu vastaavantyyppinen rahoitus toimii omien lähtökohtiensa perusteella.

Ministeriön esityksessä koulutuksen painoarvoksi lasketaan 41 ja tutkimuksen 34 prosenttia. Loppu neljännes on rahaa, joka jaetaan yliopistojen strategiapainotusten, niiden toteutumisen sekä valtakunnallisten erityistehtävien perusteella. Esitys painottaa hämmästyttävän paljon koulutusta, sillä mallissa tutkimuksen puolelle laskettu tohtoritutkintojen määrä voidaan perustellusti mieltää myös yliopistokoulutuksen osa-alueeksi, jatkokoulutukseksi. Näin laskien koulutusosion kokonaispainoarvo nousee puoleen.

Eri toimintojen painokertoimet viestivät jonkinmoisesta näkökulman muutoksesta muutaman vuoden takaiseen verrattuna. Nykyisen yliopistolain voimaantulon yhteydessä ja Itä-Suomen yliopiston synnytysvaiheessahan korostettiin niin koulutuspolitiikan linjaajien kuin paikallisten ylätason toimijoiden suulla useaan otteeseen kansainvälisen julkaisemisen autuaaksitekevyyttä. Pikkuisen kärjistäen: ainakin perustutkintokoulutus opiskelijoiden ohjaamisineen oli tuolloin välttämätön paha, johon kenenkään kunnon yliopistolaisen ei pitänyt sieluaan kiinnittää. Ei ainakaan, jos se vaaransi artikkelin kirjoittamisen arvostettuun englanninkieliseen The Nonsense of Science –lehteen. Nyt tilanne vaikuttaa toisenlaiselta semminkin, kun opiskelijoiden suoritukset, opintojen eteneminen ja valmiiden tutkintojen määrä ovat tulossa yhdeksi rahoituksen määräytymisen keskeiseksi perusteeksi.

Rahanjakomalliesityksen voisi tulkita olevan jossain määrin paluuta yliopistojen perustehtävien suuntaan. Toki pitää muistaa yhtäältä, että opetus ei yliopistoissa ole periaatteessakaan mahdollista ilman omakohtaista, tasokasta ja ehkäpä tätä kautta myös kansainvälisesti kiinnostavaa tutkimusta. Toiseksi oma yliopistomme ei vielä ole linjannut, millä perusteella se sisäisesti jakaa rahaa. Voihan olla, että painotus onkin erilainen kuin ministeriön mallissa.

Ministeriön malliesitykseen päättyneen muutaman vuoden jakson voi silti nähdä yhtenä esimerkkinä yliopistotyölle viime vuosikymmeninä tyypillisestä ailahtelusta. Uusia käytänteitä ja linjauksia tehdään taajaan ja usein pelkän uudistamisen vuoksi, ”dynaamisuuden” osoituksena. Valitettavasti niillä saadaan monesti aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä niin kokonaisyhteiskunnallisesti kuin paikalliselta lattiatasolta arvioituna - ennen kuin kurssia taas käännetään takaisin. Esimerkkeinä ei tarvitse miettiä kuin vaikkapa lääke- ja hammaslääketieteen koulutusmäärien supistamista tai taannoista massiivista panostusta bioteknologiaan.

Joka tapauksessa yksinkertainen, mutta hyväntahtoinen, perusyliopistotyöläinen saa jonkin aikaa nukkua yönsä rauhallisemmin ja oman tekemisensä tarpeellisuuteen uskoen. Saa ainakin siihen asti, kunnes joku taas keksii uuden koiranlelun, jonka perään kaikkien on kilvan rynnättävä.