Kari Miettinen: Ambojen
soturieetoksen pimeä puoli – teinitappajat
”Teini puukotti ja tappoi naapurinsa” (The Namibian
8.10.2013)
”Serkku puukotti 12-vuotiaan pojan kuoliaaksi” (The
Namibian 9.10.2013)
Nämä kaksi äskettäistä otsikkoa Namibian suurimmasta sanomalehdestä
kertovat pahasta ongelmasta, joka Namibiassa on hyvinkin tiedostettu. Väkivalta
on yleistä ja joskus jopa lapset tappavat. Ensimmäisen otsikon tapauksessa
15-vuotias poika tappoi 16-vuotiaan naapurinsa. Kuolemaan johtanut riita sai
alkunsa siitä, kun tappaja sanoi jotain loukkaavaa uhrin äidistä. Toisessa
tapauksessa 11-vuotias poika tappoi serkkunsa myös riidan päätteeksi. Riidan
syynä oli hedelmä.
Eivät nyt Namibiassakaan sentään teinipojat toisiaan
oikeasti joka päivä tapa, mutta kyllä sitä tapahtuu ja on tapahtunut. Minulla
esimerkiksi on tietoja useista sellaisista tapauksista 1900-luvun alkupuolen
Ambomaalta (jossa asuu Namibian suurin kansanryhmä). Kuvio näissä tapauksissa
on lähes aina sama. Syntyy erimielisyys jostain asiasta, joka (eurooppalaisen
aikuisen näkökulmasta) on mitätön. Erimielisyys muuttuu nopeasti riidaksi ja
loukkauksiksi, riita muuttuu nopeasti väkivaltaiseksi ja joissain tapauksissa
se sitten johtaa toisen osapuolen kuolemaan. Pieni riita eskaloituu nopeasti
väkivallaksi, eikä kumpikaan osapuoli tee mitään laukaistakseen tilanteen
rauhanomaisesti.
Tappamisen taustalla on tietysti aina yksilöllisiä syitä,
kuten esimerkiksi vanhat riidat, heikko itsetunto tai kiusaaminen. Mutta koska
tappamiseen johtanut kuvio noissa tuntemissani tapauksissa oli aina jokseenkin
sama, voidaan olettaa, että on olemassa myös jonkinlaisia kulttuurisidonnaisia
käsityksiä, joiden takia ambomiehet ovat valmiita turvautumaan väkivaltaan
konfliktitilanteissa. Kyllähän niitä näyttäisi olevan. Mielestäni yksi tärkeä
kulttuurinen tekijä väkivallan taustalla on ambojen käsitys siitä, millaista on
”oikea” miehisyys.
Historiallisista syistä johtuen ambojen käsitys
ideaalista miehestä oli urhea soturi. Kunnon mies oli rohkeasti valmis
puolustamaan karjaansa ja läheisiään tai innokas lähtemään sotaan. Tämän
soturieetoksen pimeä puoli oli se, että väkivalta nähtiin hyväksyttävänä
reaktiona konfliktitilanteissa. Tai oikeastaan se ei ollut pelkästään
hyväksyttyä, vaan sitä edellytettiin. Jos mies ei ollut riitatilanteessa
halukas ”puolustamaan” itseään, oli hän pelkuri ja sen suurempaa häpeää
ambomiehellä ei voinut olla. Tämän asian pojat oppivat jo varhain ja sen
seurauksena väkivaltaiset riidat olivat yleisiä. Joskus ne sitten päättyivät
pahimmalla mahdollisella tavalla.
”Ambot ovat rajua
väkeä, jotka enimmäkseen ratkaisevat pienetkin väittelynsä käsikähmällä ja
aseilla”, kuten eräs suomalainen lähetystyöntekijä totesi 1910-luvulla. Niin
varmaan olivat ja niin saattavat olla edelleenkin, ainakin mikäli meidän on
uskominen namibialaisia sanomalehtiä. Tuo ”rajuus” pohjautuu ainakin osittain
kulttuurisiin käsityksiin sukupuolten rooleista ja ideaalista miehisyydestä.
Koska tällaisia syvältä kulttuurista kumpuavia haitallisia käsityksiä on hyvin
hankalaa ja hidasta juuria, on todennäköistä, että Namibia on väkivaltainen
paikka vielä ensi vuonnakin.
Toivottavasti en nyt
demonisoinut miehiä (liikaa).
