Kari Miettinen: Ambojen soturieetoksen pimeä puoli – teinitappajat

”Teini puukotti ja tappoi naapurinsa” (The Namibian 8.10.2013)

”Serkku puukotti 12-vuotiaan pojan kuoliaaksi” (The Namibian 9.10.2013)

Nämä kaksi äskettäistä otsikkoa Namibian suurimmasta sanomalehdestä kertovat pahasta ongelmasta, joka Namibiassa on hyvinkin tiedostettu. Väkivalta on yleistä ja joskus jopa lapset tappavat. Ensimmäisen otsikon tapauksessa 15-vuotias poika tappoi 16-vuotiaan naapurinsa. Kuolemaan johtanut riita sai alkunsa siitä, kun tappaja sanoi jotain loukkaavaa uhrin äidistä. Toisessa tapauksessa 11-vuotias poika tappoi serkkunsa myös riidan päätteeksi. Riidan syynä oli hedelmä.

Eivät nyt Namibiassakaan sentään teinipojat toisiaan oikeasti joka päivä tapa, mutta kyllä sitä tapahtuu ja on tapahtunut. Minulla esimerkiksi on tietoja useista sellaisista tapauksista 1900-luvun alkupuolen Ambomaalta (jossa asuu Namibian suurin kansanryhmä). Kuvio näissä tapauksissa on lähes aina sama. Syntyy erimielisyys jostain asiasta, joka (eurooppalaisen aikuisen näkökulmasta) on mitätön. Erimielisyys muuttuu nopeasti riidaksi ja loukkauksiksi, riita muuttuu nopeasti väkivaltaiseksi ja joissain tapauksissa se sitten johtaa toisen osapuolen kuolemaan. Pieni riita eskaloituu nopeasti väkivallaksi, eikä kumpikaan osapuoli tee mitään laukaistakseen tilanteen rauhanomaisesti.

Tappamisen taustalla on tietysti aina yksilöllisiä syitä, kuten esimerkiksi vanhat riidat, heikko itsetunto tai kiusaaminen. Mutta koska tappamiseen johtanut kuvio noissa tuntemissani tapauksissa oli aina jokseenkin sama, voidaan olettaa, että on olemassa myös jonkinlaisia kulttuurisidonnaisia käsityksiä, joiden takia ambomiehet ovat valmiita turvautumaan väkivaltaan konfliktitilanteissa. Kyllähän niitä näyttäisi olevan. Mielestäni yksi tärkeä kulttuurinen tekijä väkivallan taustalla on ambojen käsitys siitä, millaista on ”oikea” miehisyys.

Historiallisista syistä johtuen ambojen käsitys ideaalista miehestä oli urhea soturi. Kunnon mies oli rohkeasti valmis puolustamaan karjaansa ja läheisiään tai innokas lähtemään sotaan. Tämän soturieetoksen pimeä puoli oli se, että väkivalta nähtiin hyväksyttävänä reaktiona konfliktitilanteissa. Tai oikeastaan se ei ollut pelkästään hyväksyttyä, vaan sitä edellytettiin. Jos mies ei ollut riitatilanteessa halukas ”puolustamaan” itseään, oli hän pelkuri ja sen suurempaa häpeää ambomiehellä ei voinut olla. Tämän asian pojat oppivat jo varhain ja sen seurauksena väkivaltaiset riidat olivat yleisiä. Joskus ne sitten päättyivät pahimmalla mahdollisella tavalla.

”Ambot ovat rajua väkeä, jotka enimmäkseen ratkaisevat pienetkin väittelynsä käsikähmällä ja aseilla”, kuten eräs suomalainen lähetystyöntekijä totesi 1910-luvulla. Niin varmaan olivat ja niin saattavat olla edelleenkin, ainakin mikäli meidän on uskominen namibialaisia sanomalehtiä. Tuo ”rajuus” pohjautuu ainakin osittain kulttuurisiin käsityksiin sukupuolten rooleista ja ideaalista miehisyydestä. Koska tällaisia syvältä kulttuurista kumpuavia haitallisia käsityksiä on hyvin hankalaa ja hidasta juuria, on todennäköistä, että Namibia on väkivaltainen paikka vielä ensi vuonnakin.

Toivottavasti en nyt demonisoinut miehiä (liikaa).