FM Jenni Merovuo: Pitäjänkokous ylirajaisessa paikallisyhteisössä

”Kun rahvas hajaantui, kutsuttiin paikalle rusthollari Anders Wargsin miniä nuori rouva Maria Häckänen Niinimäen kylältä Huovilan rusthollista, jossa tuona epäonnekkaana maaliskuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä löydettiin pieni kymmenenviikkoinen lapsi kuolleena…”

Mäntyharjun pitäjänkokouksen pöytäkirja 31.3.1771

Mäntyharjun pitäjänkokouksessa käsiteltiin maaliskuussa 1771 raskasta asiaa. Kymmenviikkoinen poikalapsi, joka illalla oli ollut vielä täysin terve, oli kuollut yön aikana äitinsä vierelle. Pitäjänkokouksen tehtävänä oli selvittää, oliko asia aiheellista viedä käräjille. Eli toisin sanoen: oliko nuori äiti edesauttanut perheen esikoisen kuolemaa. Ruotsin lainsäädännön mukaan rangaistuksena lapsenmurhasta oli kuolemantuomio. Maria Häkkäsen appi Anders Varg, joka oli lisäksi kuolleen Anders-pojan kummi, vakuutti ettei viinalla ollut osuutta asiassa. Maria ei käyttänyt liikaa väkijuomia ja tunnettiin valppaana ja huolellisena ihmisenä.

Pitäjänkokouksen pöytäkirjat muodostavat osan väitöskirjani lähdeaineistosta, jossa tutkin Turun rauhan rajaseutua 1700–1800-luvuilla. Kohdistan huomioni ylirajaisiin paikallisyhteisöihin, ja erityisesti siihen, miten valtioon kuuluminen ja territoriaalisuus rakentuivat ja kehittyivät valtakunnanrajan jakamassa yhteisössä. Pöytäkirjat voivat tarjota viitteitä paikallisesta identifioitumisesta sekä yhteisöä jakavista tai yhdistävistä kollektiivisista käsityksistä. Poliittinen valtakunnanraja kulki keskeltä Mäntyharjua vuosina 1743–1809. Kokemuksellinen raja kuitenkin kehittyi paikallisyhteisössä omassa tahdissaan, muuttui jatkuvasti, ja jäi muistiin valtakunnanrajan jo poistuttua.

Mäntyharjulla raja kulki kirkon länsipuolelta. Seurakunta jatkoi tästä huolimatta yhtenäisenä niin, että ruotsinmäntyharjulaiset kävivät kirkossa Venäjään kuuluvan Vanhan Suomen puoleisessa pitäjänosassa. Näin pitäjänkokous, jolla oli vahva käytännön rooli paikallishallinnossa, sekä papisto seurakunnan johtohahmoina asettuivat mielenkiintoiseen kaksoisrooliin. Lähdeaineistona pöytäkirjat tuovat esiin ylirajaisen paikallisyhteisön dynamiikkaa.

Kokousten alkuperäinen motiivi oli käsitellä kirkollisia asioita, kuten kirkkokuria. Hiljalleen 1700-luvun kuluessa pitäjänkokoukselle siirrettiin päätäntävaltaa paikallisiin asioihin, jotka aikaisemmin kuuluivat käräjille. Esimerkiksi julkisten rakennusten sekä teiden kunnossapidosta, köyhäinhoidosta sekä pitäjämakasiinin järjestämisestä muodostui pitäjänkokousten keskeisiä teemoja. Lisäksi niissä saatettiin valmistella rikosasioita käräjiä varten, kuten yllä on esitetty. Kaikkiaan kokouksen tehtäväkenttä oli laaja, ja se muuttui erityisesti 1800-luvulla.

Velvollisuus osallistua kokoukseen oli seurakuntalaisilla, joita käsiteltävät asiat kulloinkin koskettivat. Esimerkiksi maaliskuussa 1771 Mäntyharjulla käsiteltiin viisi täysin erilaista asiaa, joista osa kosketti vain Venäjän, ja osa Ruotsin puolella asuvia seurakuntalaisia. Yhteisiäkin asioita oli, joten kaikilta odotettiin osallistumista. Lapsen kuolema käsiteltiin viimeisenä asiana, mutta sitä ennen rahvas päästettiin poistumaan. Paikalle jäivät kirkkoherran lisäksi enää säätyläiset, Ruotsin puolen nimismies ja kuudennusmiehet. Kerrattuaan tapahtumien kulkua ja luonnetodistajien lausuntoja kokous tulkitsi kuoleman olleen onneton vahinko. Lapsi oli todennäköisesti tukehtunut nukkuessaan äidin vieressä.

Ihanteena pidettiin päätösten syntymistä yksimielisesti. Koska pöytäkirjan ensisijaisena tavoitteena oli vahvistaa sovitut asiat sekä todistaa papin hoitaneen velvollisuutensa, ei niissä välttämättä kuvattu kokousten etenemistä tai siellä syntyneitä erimielisyyksiä. Lähteitä lukiessa ei siis tule olettaa, että seurakunnan jäsenillä olisi ollut yhdenmukaiset tavoitteet. Päinvastoin voidaan pitää lähtökohtana, että eri maantieteelliset ja sosiaaliset ryhmät tavoittelivat itselleen mahdollisimman suotuisia päätöksiä. Huolellisen tarkastelun avulle ne nousevat myös tutkijan havaittaviksi.

Kokouspöytäkirja luettiin ääneen seuraavan jumalanpalveluksen yhteydessä, jotta seurakunta varmasti tiesi, ymmärsi ja muisti, mitä oli sovittu. Tässä yhteydessä yleisöllä oli mahdollista vaatia korjauksia tai tarkennuksia, jonka jälkeen kuudennusmiehet allekirjoittivat pöytäkirjan.

Kokousta johtava kirkkoherra oli keskeisessä asemassa pitäjänkokouksessa, sillä hän myös laati yleensä pöytäkirjat ja luki ne seurakunnalle. Silti hänen vaikutusvaltansa oli riippuvainen luottamuksellisista suhteista yhteisön eri toimijoihin. Luottamus- ja valtasuhteiden kautta on mahdollista tarkastella esimerkiksi talonpoikien vaikuttamiskeinoja ja sitä, millä tavoilla yhteisön jakava valtakunnanraja nostetaan merkitykselliseksi tai häipyy taustalle.

Palatakseni lopuksi vielä Maria Häkkäsen tapaukseen, pitäjänkokous ei katsonut tarpeelliseksi tehdä lisäselvityksiä tai viedä asiaa eteenpäin. Nainen oli selvästi syytön ja surun murtama. Tulevassa pääsiäisjumalanpalveluksessa Maria sai istua eteisessä osoittamassa nöyryyttä, ja häneltä edellytettiin jatkossa suurempaa varovaisuutta. Viiden vuoden kuluttua Maria ja hänen miehensä Lars saivat tyttären, ja kaikkiaan vielä kuusi lasta Andersin jälkeen. Koska Mäntyharjun seurakunnasta ei ole säilynyt kuolleiden luetteloita tältä ajalta, on vaikea selvittää lasten kohtaloita, mutta rippikirjojen perusteella voi päätellä, että lapsikuolemat koettelivat perhettä jatkossakin.

Lähteet:

Mäntyharjun seurakunnan pitäjänkokouksen pöytäkirjat, rippikirjat ja syntyneiden luettelot.

Kirjallisuus:

Favorin, Martti 1975. Mäntyharjun historia I. 1860-luvulle. Mäntyharjun kunta. Mäntyharju.

Koskivirta, Anu 2015. Riitamaat ja rajakahakat Savonlinnan kiilassa. Genos 2:2015, vol 86. 66–80.

Pajunen, Matti; Huovinen, Veikko; Sivonen, Tuovi 1967. Puumalan historia II. Puumalan vaiheet Turun rauhasta nykyaikaan. Puumalan kunta ja seurakunta, Puumala.

Viinikkala, Lauri 2014. Musteella todeksi muutettu. Suomen kieli paikallishallinnollisena työkaluna Anders Lizeliuksen pitäjänkokouspöytäkirjoissa 1756–1795. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat. Julkaistu verkossa 21.11.2014.

FT Niko Humalisto: Lanta vastustaa kiertotalousstrategiaansa

Suomessa on vesistöjä kuormittava, ilmastonmuutosta kiihdyttävä lantaongelma. Jokaista suomalaista kohden kertyy vuosittain noin 3,5 tonnia lantaa. Suurin osa siitä levitetään pelloille ilman jatkojalostusta. Samanaikaisesti lanta on potentiaalinen resurssi kierrätyslannoitteena ja raaka-aineena biokaasulaitoksissa. Tämän potentiaalin vapautumiseen Sipilän hallitus pyrkii kärkihankkeellaan: ”Kiertotalouden läpimurto, vesistöt kuntoon”.

Itä-Suomen yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen yhteisessä QUMARE-hankkeessa olemme lähteneet tutkimaan edellytyksiä toimivien ravinteiden kierrätysmarkkinoiden synnylle. Kiertotalouden strategioiden sijaan tarkastelemme, kuinka lanta ja sen kertymisen monimuotoiset prosessit ehdollistavat siirtymää kiertotalouteen. Hollantilaiset tutkijat de Man ja Frieg (2016) huomauttavat, että kiertotalouden politiikassa nojataan turhan usein oletukseen, että muutokset lineaarisissa materiaalivirroissa tapahtuvat helposti, vapaaehtoisin toimintatapojen muutoksin. Me taas ymmärrämme, että lannalla on toimijuutta – myös vastustaa sitä koskevia poliittisia strategioita.

Hanke tarjoaa näin tuoreen, materiaalisen politiikasta avautuvan näkökulman lannan kiertotalouden edistämiseen. Lannan sisältämien ravinteiden ja energian saaminen jatkojalostuksen piiriin on erilaisten teknologioiden, sosiaalisen organisoitumisen muotojen ja hallinnallisten interventioiden vuorovaikutusta monivaiheisen lantaketjun kanssa. Lisäksi lannan jatkojalostamisen mielekkyys muodostuu suhteessa lannoite- ja energiapanosten markkinoihin. Perustelen lähestymistavan valintaa kolmella esimerkillä. Ne valottavat sitä, miksi lantaketju ei taivu helposti sille asetettuun kiertotalouden muottiin.

Ensimmäinen vastustamisen muoto koskee esitettyjä lannan potentiaaleja. Kiertotalouden strategioissa esitetään, että Suomessa tuotantoeläinten lannasta riittää runsaasti ravinteita pelloille ja metaania sähkön sekä lämmöntuotantoon että liikenteeseen. Lannan sisältämät ravinteet eivät ole välttämättä optimaalisessa suhteessa maassa jo oleviin ravinnepitoisuuksiin. Lannassa voi olla myös rikkakasvien siemeniä ja taudinaiheuttajia. Lannan typpi on sitoutunut orgaaniseen ainekseen eikä ole siksi välittömästi kasvien käytettävissä. Kemiallisilla lannoitteilla näitä ongelmia ei ole.  Lisäksi lanta on merkittävä energiareservi vain koska sitä syntyy paljon ja tasaisesti. Suhteessa muihin biokaasulaitosten vaihtoehtoihin, kuten elintarviketeollisuuden jätteisiin tai olkeen, lannan painoon ja tilavuuteen nähden energiaa on varsin niukalti.

Toinen ravinnekierrätystä ehdollistava ulottuvuus koskee lantaketjujen sijoittumista tilassa. Suomi on lannan suhteen jakautunut lounaiseen savimaavaltaiseen sika-vilja-Suomeen ja karkeiden kivennäismaiden nauta-nurmi Suomeen (BSAG, 2014). Tuotantosuuntien eriytymisestä aiheutuen lannan ja kierrätysravinteiden tarjonta ja kysyntä voivat olla etäällä toisistaan. Hankaluuden alkavat, kun suuremmilla eläintiloilla lantaa kertyy ylijäämäksi suhteessa tilan omaan levityskelpoiseen peltopinta-alaan, eivätkä lähistöllä olevat viljelijät ota vastaan lantaa omille pelloilleen. Lannan anaerobinen käsittely biokaasulaitoksessa ei juurikaan vähennä sen painoa tai tilavuutta. Toistaiseksi lannan heikko taloudellinen arvo rajaa sen liikuteltavuutta sinne, missä sen käyttö olisi kannattavaa.

Lannan kertymisen rytmien sovittaminen lannoituksen tarpeisiin vaatii myös työtä.  Lantaa kertyy eläintiloilta enemmän tai vähemmän tasaisena virtana ympäri vuoden. Kuitenkin raakalannan tai biokaasulaitosten mädätysjäännöksen levittämiseen pelloille on olemassa vain kapea keväinen aikaikkuna. Jos levitys tehdään vääränä aikana, se saattaa johtaa ravinteiden huuhtoutumiseen veteen ja maan tiivistymiseen.  Aikaikkunaa voi laventaa lannan etävarastoinnilla ja uusilla levitystekniikoilla, jotka kuitenkin edellyttävät itsensä viiveellä takaisin maksavia investointeja.   

Näiden esimerkkien valossa uskallan väittää, että lannan kiertotalouden edistäminen tulee vaatimaan monimuotoisia poliittisia ja juridisia interventioita, joilla lannan jatkojalostusta rajoittaviin tekijöihin vaikutetaan. Näiden interventioiden on myös oltava keskenään yhteensopivia ja tönäistävä kehitystä yhdenmukaiseen suuntaan. Lantaketjua hallinnoidaan jo nyt monilta eri sektoreilta, joko ylijäämänä, ravinneresurssina tai energianlähteenä.  Haasteeksi muodostuu se, kuinka lantaketjuun eri tavoilla kytkeytyneet toimijat motivoituvat ja sitoutuvat muuttamaan jo vakiintuneita toimintamallejaan lannan jatkojalostamisen mahdollistamiseksi.  

 

Lähteet:

BSAG, 2014. Järki lanta – tulokset. Baltic Sea Action Group. http://jarki.fi/sites/default/files/jarki_lanta_tulosraportti.pdf, haettu 23.3.2016

de Man, R., Friege, H., 2016. Circular economy: European policy on shaky ground, Waste Management & Research 34(2), 93–9

---