Markku Tykkyläinen, professori, maaseutututkimus

Paranna työmarkkinakilpailukykyäsi geospatiaalisin opinnoin

Kävin toukokuussa kongressissa, joka pidettiin Kumaun yliopistossa ja tutustuin samalla paikalliseen maantieteen opetukseen ja tutkimukseen. Kiinan ja Nepalin vastaisella raja-alueella Kumaun yliopistossa Intiassa opetetaan maantiedettä kahdella kampuksella. Nainitalin kampuksella on erikoistuttu Kiinan, Nepalin ja Bhutanin raja-alueiden tutkimukseen. Raja-alueilla on paljon syrjäisiä kyliä, pienyritystoimintaa sekä vaikeat luonnonolot ja herkkä sekä geologisesti nopeasti kehittyvä vuoristoinen ympäristö. Almorassa on keskitytty geoinformatiikan opetukseen. Almoran yliopistokampus on myös samalla paikkatiedon yhteiskäytön osaamiskeskus, joka on paneutunut luonnonvarojen hallinnan kehittämiseen. Tutkimusta tekevässä projektiorganisaatiossa toimii 24 henkilöä. Paikkatiedon kehittäminen on hyvin resurssoitu. Tarjolla on myös 2-vuotinen maisteriohjelma, jonka lukukausimaksu on 700 euroa vuodessa. Suomalaisten ostovoimaan suhteuttaen opiskelu maksaisi 7400 euroa vuodessa. Opetus on hyvätasoista ja uuden oppimisen into kova.

Mieli säilyä tietoyhteiskunnan kärjessä meidän on syytä edetä tälläkin alalla Itä-Suomen yliopistossa. Viime vuosina paikkatiedon analyysimenetelmät ovat kehittyneet nopeasti ja tätä kehityssuuntaa kutsutaan geospatiaaliseksi analyysiksi. Tämän alan opetusta tarjotaan nyt Joensuun kampuksella jo kymmenkunta vuotta tarjotun geoinformatiikan jatkeeksi ja rinnalle. Maantieteen ja yhteiskuntamaantieteen syventävissä opinnoissa opiskelija voi suuntautua geospatiaalisiin menetelmiin, mikä antaa valmiudet maantieteellisen tiedon analyysiin näitä menetelmiä käyttäen. Opetus on koottu maantieteen, tilastotieteen, tietojenkäsittelyopin, kansantaloustieteen ja metsätieteiden kursseista. On tehty selkeä mutta myös opiskelijan räätälöitävissä oleva syventävien opintojen opetuskokonaisuus, joka tarjoaa erinomaiset menetelmälliset valmiudet työelämään.

Opiskelija voi valita syventävien opintojen tutkimusaiheensa joko maantieteestä tai yhteiskuntamaantieteestä.  Geospatiaalisen opetuksen tavoitteena on uusien ja tehokkaiden analyysimenetelmien oppiminen ja niiden soveltaminen ihmis- ja luonnonmaantieteellisiin tutkimusongelmiin.  Näin toteutetut syventävät opinnot ovat menetelmällisesti orientoituneet aineistojen analyysiin, testaamiseen ja mallinnukseen. Opiskelija voi valita menetelmäopetuksen ohella esimerkiksi ohjelmoinnin, paikkatietojärjestelmien suunnittelun, ekonometrian, luonnonmaantieteellisen ympäristömallintamisen, kaukokartoituksen ja metsäbiometrian kursseja.  Jotkut opiskelijat ovat jo käyneet näitä kursseja yksittäisinä suorituksina, geoinformatiikan osana tai sivuaineopintoina, mutta nyt tarjotun kokonaisuuden tavoitteena on tarjota valmis, hyödyllinen kokonaisuus opiskelijalle.

Geospatiaalinen osaaminen antaa valmiuksia erityisesti suunnittelu- ja tutkimustehtäviin. Tällaisista taidoista on hyötyä esimerkiksi monissa aluesuunnittelun työtehtävissä ja ympäristötutkimuksen alalla.  Geospatiaaliselle asiantuntijuudelle on paljon kysyntää tutkimuslaitoksissa, hallinnossa ja yrityksissä. Vastaavanlaista geospatiaalisen osaamisen kokoavaa opetuskokonaisuutta ei ole tarjolla missään muualla maassamme. Tämä onnistuu vain joustavasti toimivassa yliopistossa ja se on vahvuutemme. HiMa-laitoksen opiskelijat ovat nyt näköalapaikalla ja aihetta on itse kunkin tarttua tilaisuuteen.

Akateemisen tutkimuksen ja opetuksen tehtävänä on kehittää uusia tieteellisiä lähestymistapoja ja menetelmiä sekä tehdä korkealaatuista ja kansainvälisesti tunnustettua tutkimusta. Geospatiaalinen asiantuntijuus on uusi ja globaalisti kehittyvä osaamisalue ja tämän aallon mukana Itä-Suomen yliopiston opiskelijoidenkin on hyvä parantaa työmarkkinakilpailukykyään.  Jatkossa geospatiaalisen asiantuntijuuden kehittämiseen tarvitaan uusia resursseja. Tarvitaan rahoitusta ja sen myötä opetus- ja tutkimusvakansseja lupaaville tieteentekijöille. Seuraavissa yliopistohallinnon strategiakeskusteluissa geospatiaalisen osaamisen kehittämistä ja resurssointia on syytä tarkastella eri opetusaloja yli tiedekuntarajojen yhdistävänä kehitettävänä vahvuutena ja osaamisala on resurssoitava sen mukaisesti.

Viite Kumaun yliopiston maisteriohjelmaan:

www.coenrdmsalmora.org/downloads/Broucher.pdf

Harri Siiskonen

Yleisen historian professori

Monitieteiset ympäristöopinnot Itä-Suomen yliopiston vahvuus

Monitieteisten ympäristöopintojen toteuttaminen käynnistyi Joensuun yliopistossa lukuvuonna 1991/92, jolloin opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus suorittaa perusopintotasoinen kokonaisuus. Lukuvuodesta 1994/95 opintokokonaisuus laajeni aineopintotasoiseksi. Pakettia on uudistettu useaan otteeseen tavoitteiltaan ja sisällöltään ympäristötieteellisen tutkimuksen edistymistä seuraten ja opiskelijapalautteen pohjalta. Opintokokonaisuus on saavuttanut suositun sivuaineen aseman erityisesti yhteiskunta- ja metsätieteiden sekä maantieteen, biologian ja historian opiskelijoiden keskuudessa.

Tukiessaan monitieteisten ympäristöopintojen kehittämistä Joensuun yliopisto eteni aivan omia uriaan muihin Suomen yliopistoihin nähden ympäristötieteiden opetuksessa. Vastaavanlaista monitieteistä kokonaisuutta ei ollut eikä edelleenkään ole tarjolla missään muualla maassamme. Ympäristökysymysten kompleksisuus ei ole viimeisten vuosikymmenten kokemusten perusteella voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. Niin tieteenalaspesifille mutta eritoten tieteidenväliselle tiedolle ympäristöstämme, ympäristöasenteista ja niihin vaikuttavista tekijöistä on kysyntää.  Tarvetta on alansa hallitsevista erityisosaajista, jotka samalla pystyvät hahmottamaan ympäristökysymysten moniulotteisuuden.

Vuoden 2003 lopulla silloinen Joensuun ja nykyisen Itä-Suomen yliopiston rehtori Perttu Vartiainen asetti työryhmän valmistelemaan esitys ympäristöalan opetuksen ja tutkimuksen kehittämiseksi. Professori Jari Koukin vetämä työryhmä sai työnsä valmiiksi keväällä 2004. Työryhmän esitys sisälsi mielenkiintoisia avauksia niin monitieteisen ympäristöopetuksen kuin -tutkimuksen kehittämiseksi tuolloisessa Joensuun yliopistossa. Opetuksen kehittämistä lukuun ottamatta työryhmän esitykset jäivät odottamaan ensin Joensuun yliopiston sisällä käynnistynyttä hallinnollisten rakenteiden kehittämistyön loppuun saattamista, mitä seurasi välittömästi Itä-Suomen yliopiston rakennustyö. Nyt olisi sopiva hetki pyyhkiä enimpiä pölyjä Koukin työryhmän raportin päältä ja vilkuilla lähes vuosikymmenen takaisia aivoituksia? Erityisesti työryhmän pohdinnat tieteidenvälisen yhteistyön rohkaisemiseksi ovat edelleen relevantteja.  Ei osannut työryhmä tuossa vaiheessa ounastella mitään Itä-Suomen yliopistosta hahmottaessaan ympäristötieteiden opetuksen toimintaympäristöä ja miettiessään mahdollisia yhteistyötahoja.

Itä-Suomen yliopiston syntyä seurannut resurssien allokointijärjestelmän uudistaminen merkitsi rehtorin kassasta pienen toimintamäärärahan saaneille hankkeille ja opintokokonaisuuksille uudelleenorientoitumista muuttuneeseen tilanteeseen. Monitieteisille ympäristöopinnoille tämä on merkinnyt tuntiopetuksena järjestetyn opetuksen karsimista, mikä on käynnistänyt keskustelun opintokokonaisuuden tulevaisuudesta.  Hyvää uudessa tilanteessa on, että se pakottaa miettimään rutiineiksi muuttuneita käytänteitä ja ratkaisuja uudelleen ja päivittämään eri toimijatahojen sitoutuneisuuden alan kehittämiseen. Opintokokonaisuuden tarpeellisuutta ei kukaan ole kyseenalaistanut vaan on vaadittu opetustarjonnan lisäämistä.

Monitieteisen ympäristötutkimuksen ja -opetuksen kehittäminen on jäänyt Itä-Suomen yliopistossa paljolti vielä strategiatekstien tasolle. Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen yksi kolmesta vahvuusalueesta on: ”Yliopiston laaja metsiin ja ilmastoon sekä muihin luonnonvaroihin ja ihmisen elinympäristöön liittyvä luonnontieteellinen, terveystieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka korostaa luonnonvarojen kestävää käyttöä, muodostaa kansainvälisesti ainutlaatuisen tutkimuskeskittymän.” Strategiassa asetettu tavoite häämöttää edelleen kaukana horisontissa yliopiston sisäisen tutkimuksen kärkihankehaun valossa. Kovia ja pehmeitä tieteenaloja yhdistäneet hankkeet eivät menestyneet haussa, liekö ollut edes tarjottujen joukossa. Kirvestä ei kannata heittää kaivoon, vaan on jatkettava tien raivaamista yhteisten tutkimusintressien löytämiseksi.

Yksi askel yhteistyön tiivistämiseksi ympäristötutkimusta harjoittavien kovien ja pehmeiden tieteenalojen välillä voisi olla monitieteisten ympäristöopintojen kokonaisuuden uudistaminen vahvistamalla luonnontieteiden panosta nykyisessä yhteiskuntatieteisiin painottuvassa kokonaisuudessa.  Monitieteisten ympäristöopintojen kehittämistä olisi syytä pohtia yliopiston kaikkia kampuksia yhdistävänä vahvuutena. Laajaa tieteenalakirjoa edustava Itä-Suomen yliopiston ympäristötutkimuksen keskittymä täydennettynä täällä toimivien sektoritutkimuslaitosten asiantuntemuksella hakee vertaistaan Suomessa.

Pertti Rannikko

ympäristöpolitiikan professori

Luonnonvarojen käytön hyväksyttävyys

Yhä useammat tahot kantavat nykyään huolta luonnosta ja pohtivat, miten luontoa saa käyttää ja kohdella. Luonnonvarojen hallinnassa sovitetaan yhteen erisuuntaisia päämääriä ja käsityksiä, joten siihen liittyvällä vallankäytöllä pitää olla jonkinlainen hyväksyttävyys ja oikeutus. Riittävä yhteiskunnallinen hyväksyttävyys tulkitaan yleensä saavutetuksi silloin, kun vallankäyttö, päämäärien asettelu ja toiminta sujuu eikä herätä yhteiskunnassa suurempaa vastustusta. Vastaavasti hyväksyttävyys on kyseenlaistettu silloin, kun vallankäyttö käytännön seurauksineen herättää laajaa kritiikkiä. Tällöin voidaan puhua legitimiteettivajeesta tai legitimiteettikriisistä.

Luonnonvaroja käyttävät elinkeinot, kuten metsäteollisuus ja kaivostoiminta, ovat muita aloja riippuvaisempia siitä, että eri tahot pitävät niiden toimintatapoja hyväksyttävinä. Luontoa pidetään kansakunnan yhteisenä omaisuutena, jonka käyttötavoista useimmilla suomalaisilla on joku käsitys.

Luonnon käytön voimaperäisin vaihe ajoittuu maassamme sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin Pohjois- ja Itä-Suomen metsä- ja mineraalivarat sekä vesivoima valjastettiin kansakunnan vaurastumisen käyttöön. Luonnon intensiivinen käyttö hyväksyttiin Suomessa laajasti, sillä käytön hyödyt levisivät ympäri maata laajoihin kansankerroksiin ja ihmisten elintaso nousi. Sotien jälkeisen vaurauden ja hyvinvoinnin luomisessa metsäsektorilla oli keskeinen asema. Ryskyen kaatuvat metsät ja satojen hehtaarien rannattomat hakkuuaukeat Pohjois- ja Itä-Suomen valtionmailla merkitsivät sodasta toipuville ihmisille elämän jatkumista ja lupausta paremmasta.

Metsätalouden kritiikki kiihtyi kuitenkin vähitellen. Arvostelun kohteeksi joutuivat 1970-luvulla avohakkuut, soiden ojitus ja vesakkomyrkytykset. 1980-luvulla alettiin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti perusta uusia kansallispuistoja, vaikka niitä aluksi ankarasti vastustettiin puistojen sijaintikunnissa sekä metsäsektorin organisaatioissa. Kansallispuistojen perustamista ei ole vastustettu enää vuosikausiin. Ne on havaittu paikallisiksi resursseiksi, jotka edistävät matkailua.

Suomen kansallispuistoissa tilastoidaan vuosittain lähes 2 miljoonaa käyntikertaa. Monet muutkin luvut kertovat, että Suomen luonto on yhä enemmän virkistyskäytön kohteena. Viiden miljoonan asukkaan maassa on puoli miljoonaa kesämökkiä. Maassa on myös 300 00 metsästäjää ja moninkertainen määrä virkistyskalastajia. Samalla kun luonnon virkistyskäyttö on lisääntynyt, on metsäsektorin merkitys työllistäjänä ja hyvinvoinnin tuottajana vähentynyt. Monet ammattiryhmät ovat menettäneet työnsä metsäalalla.

Kun leipäpuusta on tullut entistä enemmän vapaa-ajan ympäristöä, on suomalaisten suhtautuminen luonnon eri käyttömuotoihin muuttunut. Yksipuolinen, luonnon ja metsän teolliseen käyttöön perustuva luontosuhde on menettänyt legitimiteettiään ja myös virkistys- ja maisema-arvot ovat tulleet tärkeiksi. Metsäteollisuus ja metsähallinto ovat joutuneet sopeutumaan tähän kehitykseen ja muuttamaan metsänkäsittelyohjeitaan ja -tapojaan. Aiemmin vaietut kysymykset ovat nousseet yleisesti ja vakavasti pohdittaviksi. Tällä hetkellä keskustellaan vilkkaasti metsänomistajien oikeudesta hoitaa metsiään avohakkuiden sijasta jatkuvan kasvatuksen avulla.

Useimmille suomalaisille metsä ja luonto aukeavat edelleen arkisesti sen mukaan, mihin ja miten niitä käytetään: marja- ja sienimaina, metsästysalueena, retkeilykohteena, kesämökin maisemana jne. Päätöksentekijöiden ja valtajulkisuuden metsäsuhde näyttää sen sijaan kaksijakoiselta: yhtäältä siihen kuuluu metsän puukuutioina hahmottava taloudellinen käyttö, toisaalta vastareaktiona syntynyt luonnontieteellisperäinen suojeluajattelu. Ekonomian ja ekologian vastakkainasettelussa unohtuvat helposti metsien ja luonnon arkiset käyttötavat ja muut sosiaaliset merkitykset.

Jälkiteollisen kehityssuunnan vastapainona on aivan viime vuosina Suomen luonnon käytössä voimistunut myös uusteollistuminen. Uusia kaivoksia perustetaan kiihtyvää vauhtia. Metsistä ja pelloista ollaan ottamassa lisääntyvästi raaka-ainetta energiatuotantoon. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuu Pohjois- ja Itä-Suomessa suuria odotuksia. Nykyteknologialla ne eivät kuitenkaan välttämättä työllistä kovin paljon paikallista väkeä. Huomattava osa niin kaivoksissa kuin metsäenergian korjuussa työskentelevistä on liikkuvaa työvoimaa. Luonnonvarojen intensiivisen käytön lisääntyminen vaikuttaa myös luonnon suojelun ja virkistyskäytön edellytyksiin. Kaivoksiin ja bioenergiaan kohdistuva optimismi saattaakin syrjäseuduilla jäädä lyhytikäiseksi.

Luonto on tullut tärkeäksi toimintaympäristöksi monille käyttäjäryhmille. Liikkuvassa, multilokaalissa elämäntavassa luonnonvarojen käyttö ei tapahdu paikallisyhteisöissä. Metsäkoneen kuljettajat, kaivosväki, matkailijat, retkeilijät, metsästäjät ja kesämökkiläiset pistäytyvät käyttämässä luontoa yhä kauempaa. Näitä luonnossa liikkujia voidaan luonnehtia omalajisiksi ekososiaalisiksi ryhmiksi, jotka kiinnittyvät eri tavoin luontoon, ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin. Luonnonvarojen käyttöä tulisikin tutkia tarkastelemalla erilaisten ekososiaalisten ryhmien luontoriippuvuutta ja keskinäisiä suhteita.