Professori Rauno Sairinen: Suomi, Talvivaara ja ”social license to mine”
Suomalainen kaivostoiminta elää nousukautta. Sitä mukaan kuin mineraalien ja metallien maailmanmarkkinahinnat nousevat, myös Suomen maaperän esiintymät ovat alkaneet kiinnostaa taloudellisesti. Suomessa on Ruotsin ohella eurooppalaisittain varsin runsaat mineraalivarat. Samaan aikaan EU kaipaa kipeästi varsinkin harvinaisten metallien eurooppalaisia kaivoksia, jotta riippuvuus Kiinasta vähenisi. Myös näitä löytyy Suomesta.

Suomessa toimii tällä hetkellä 11 kaivosta ja suunnitteilla on useita kymmeniä uusia. Kaivostoiminnan kasvu on merkinnyt paitsi yhden teollisuusalan voimakasta uutta nousua hiljaiselon jälkeen, myös sitä koskevien paikallisten kysymysten esille nousua. Mutta, ymmärrämmekö Suomessa vielä lainkaan sitä, mitä tapahtuu kun globaali kaivostoiminta ”tulee kylään”?
Talvivaaran monimetallikaivos on ajankohtainen esimerkki siitä, kuinka alunperin hyvin positiiviset odotukset voivat muuttua muutamassa vuodessa ikäviksi kokemuksiksi ympäristöhaitoista ja paikalliseksi vastustukseksi.

Talvivaara on teknologialtaan (biokasaliuotus), laajuudeltaan (60 km2) sekä uraanin talteenottohankkeen osalta poikkeustapaus. Julkisessa keskustelussa siitä on tullut kuitenkin koko Suomen uutta kaivosalaa edustava tapaus, eikä Talvivaara yhtiö ole itse pyrkinyt ainakaan vähentämään näitä mielikuvia. Voin kuvitella, että Suomessa toimivat kaivosyhtiöt eivät kaikki ole pelkästään iloisia tästä nykyisestä julkisuuskuvasta.

Suomessa julkaistiin syksyllä 2010 Mineraalistrategia, joka on alan kansallinen teollisuuspoliittinen ohjelmapaperi. Strategiassa kiinnittää huomiota se, että kaivosalan yhteiskuntavastuuta ja suhdetta paikallistason toimijoihin ja paikallisyhteisöihin ei juurikaan käsitellä. Paikallistasoon liittyvinä tulevaisuuden haasteina mainitaan lupa-asioiden monimutkaistuminen, prosessien pitkittyminen sekä muun maankäytön asettamat rajoitukset. Mainituksi tulee siis lähinnä muiden asettamia ”esteitä”, ei niinkään omia vastuita suhteessa muihin.

Toimenpiteenä strategiassa ehdotetaan kaivostoiminnan yleisen hyväksyttävyyden ja imagon parantamista. Strategian lopussa yhtenä johtopäätöksenä todetaan, että olisi luotava ”yhteistyö- ja toimintamalleja paikallisten asukkaiden, yritysten ja viranomaisten kesken turvaamaan kestävää hyvinvointia kaivannaistoiminnan koko elinkaaren ajalle”. Näkökulman tärkeys on vuoden aikana konkretisoitunut varmasti monille.

Globaalin kaivosjätin Rio Tinton johtaja David Klingner totesi jo vuonna 2002, että kaivosalalla on globaalia realismia hoitaa suhteita paikallisyhteistöihin ja kansalaisjärjestöihin samalla professionaalisella tavalla kuin muita liiketoiminnan ulottuvuuksia.
Tässä keskustelussa Suomi on jäljessä. Voimme kuitenkin ottaa muut kiinni. Suomalainen kaivosala pyrkii tulevaisuudessa ympäristöteknologisen osaamisen viejäksi. Siihen kannattaisi sisällyttää myös alan yhteiskuntavastuun vankka osaaminen.

Globaalisti kaivosalaa painavat vanhat synnit ja ongelma-alueita on edelleen paljon, joten ala joutuu osoittamaan vastuullisuutensa hyvin aktiivisesti. Kansainväliset toimijat, kuten rahoittajat, osakkeenomistajat ja kansalaisjärjestöt, seuraavat yhä tarkemmin sitä, miten kaivosyhtiöt kantavat vastuuta ympäristöhaitoista tai alkuperäiskansojen kohtelusta. Vastaavasti yhtiöiden maine ja luotettavuus kasvavat, jos ne pystyvät osoittamaan toimintansa aidon hyödyn paikallistasolla.
On selvää, että Suomen kaivosala herää muutamassa vuodessa siihen, mikä maailmalla on jo päätrendi. Viranomaisten kanssa neuvoteltavien ympäristölupien lisäksi aivan yhtä olennaista on nk. sosiaalinen toimilupa eli toiminnan paikallinen ja yhteiskunnallinen hyväksyntä; ja se vaatii erityisosaamista.

Paikallisen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän saavuttamisessa kysymys on paitsi kansainvälisten kaivosyhtiöiden omista käytännöistä, myös siitä, miten suomalainen kaivosala yleisesti suhtautuu näihin kysymyksiin. Tarvitsemme asiantuntijoiden ja konsulttien koulutusta mm. vuorovaikutuksen ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnin käytäntöihin. Myös johtaviin asemiin tulevien kaivosinsinöörien olisi ymmärrettävä tämä puoli kaivosalasta.

Pelkkä oppikirjan mukainen ympäristöviestintä ei riitä, vaan vastuun kantamista on osoitettava omalla toiminnallaan. Kaivosalan perinteisessä viestinnässä on korostanut ajattelumalli ”jaamme oikeaa tietoa yleisölle” (muut ovat siis väärässä) ja pr-lause ”huolehdimme ympäristöstä” (ei ole mitään ongelmia). Kehittymässä olevaa yhteiskuntavastuun oppikirjojen kulttuuria edustavat lauseet ”olemme kestävän kehityksen yritys” (vuoropuhelu ja jatkuvan parantamisen periaate) ja ”tuemme paikallista kehitystä” (kuinka alue hyötyy?).

Näitä oppeja omaksuessaan kaivosalan on myös ymmärrettävä, että yhteiskuntavastuun käytännöt eivät pelasta kaivosyhtiöitä kritiikiltä. Jatkuvasti tullaan kysymään, millä tavoin kaivosyhtiö edustaa kestävää kehitystä ja miksi haittoja syntyy? Konfliktien käsittelyn taidot ovat siis olennaisia.
Asetelmat ovat monimutkaisia myös muille toimijoille. Kuntien päättäjät ovat puristuksissa kaivosyhtiöiden, ympäristöviranomaisten ja asukkaiden toiveiden välissä. Asukkaat ja alueen muut elinkeinot joutuvat puolestaan pohtimaan suhtautumistaan kaivostoiminnan tarjoamiin mahdollisuuksiin ja riskeihin. Alueen taloudellisten hyötyjen perusteella ei ole kuitenkaan mitään syytä ummistaa silmiä tai olla lepsu vastuuasioissa.

Suomen kaivosbuumi on niin tuore, että haittoihin aletaan törmätä vasta vähitellen toden teolla. Tähän asti on toivottu parasta ja oltu varmasti aivan syystä iloisia siitä, että taantuvien alueiden taloudet saavat piristysruiskeita. Talvivaara on poikkeustapaus, mutta samalla ehkä tyypillinen tapaus siitä, mitä voimme odottaa muuallakin; paikalliset heräävät ongelmiin, kun toiminta käynnistyy ja hajut, vesistöhaitat tai maiseman muutos koetaan konkreettisesti. Kaivosyhtiöiden varsinainen tulikoe on siinä, kuinka ongelmatilanteet hoidetaan. Silloin kysytään, oppiiko vanhan koulun kaivosjohtaja nöyryyttä paikallisten edessä?

Yliopistonlehtori Arto Nevala: Uutta koiranlelua odotellessa

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla ehdotuksensa yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 eteenpäin. Mallin perusteella lasketaan kunkin yliopiston julkisen eli valtiolta tulevan rahoituksen määrä. Tämän jälkeen yliopistojen omassa harkinnassa on, millä perusteella rahoitusta jaetaan sisäisesti. Voi kuitenkin olettaa, että yliopistojen sisälläkin rahanjaon periaatteet myötäilevät ministeriön mallin painotuksia. Toisaalta kyse on vain julkisen rahoituksen jakamisen perusteista, yliopistojen muuten hankkima ja tunnetusti tieteenaloja erilaistava yksityinen tai muu vastaavantyyppinen rahoitus toimii omien lähtökohtiensa perusteella.

Ministeriön esityksessä koulutuksen painoarvoksi lasketaan 41 ja tutkimuksen 34 prosenttia. Loppu neljännes on rahaa, joka jaetaan yliopistojen strategiapainotusten, niiden toteutumisen sekä valtakunnallisten erityistehtävien perusteella. Esitys painottaa hämmästyttävän paljon koulutusta, sillä mallissa tutkimuksen puolelle laskettu tohtoritutkintojen määrä voidaan perustellusti mieltää myös yliopistokoulutuksen osa-alueeksi, jatkokoulutukseksi. Näin laskien koulutusosion kokonaispainoarvo nousee puoleen.

Eri toimintojen painokertoimet viestivät jonkinmoisesta näkökulman muutoksesta muutaman vuoden takaiseen verrattuna. Nykyisen yliopistolain voimaantulon yhteydessä ja Itä-Suomen yliopiston synnytysvaiheessahan korostettiin niin koulutuspolitiikan linjaajien kuin paikallisten ylätason toimijoiden suulla useaan otteeseen kansainvälisen julkaisemisen autuaaksitekevyyttä. Pikkuisen kärjistäen: ainakin perustutkintokoulutus opiskelijoiden ohjaamisineen oli tuolloin välttämätön paha, johon kenenkään kunnon yliopistolaisen ei pitänyt sieluaan kiinnittää. Ei ainakaan, jos se vaaransi artikkelin kirjoittamisen arvostettuun englanninkieliseen The Nonsense of Science –lehteen. Nyt tilanne vaikuttaa toisenlaiselta semminkin, kun opiskelijoiden suoritukset, opintojen eteneminen ja valmiiden tutkintojen määrä ovat tulossa yhdeksi rahoituksen määräytymisen keskeiseksi perusteeksi.

Rahanjakomalliesityksen voisi tulkita olevan jossain määrin paluuta yliopistojen perustehtävien suuntaan. Toki pitää muistaa yhtäältä, että opetus ei yliopistoissa ole periaatteessakaan mahdollista ilman omakohtaista, tasokasta ja ehkäpä tätä kautta myös kansainvälisesti kiinnostavaa tutkimusta. Toiseksi oma yliopistomme ei vielä ole linjannut, millä perusteella se sisäisesti jakaa rahaa. Voihan olla, että painotus onkin erilainen kuin ministeriön mallissa.

Ministeriön malliesitykseen päättyneen muutaman vuoden jakson voi silti nähdä yhtenä esimerkkinä yliopistotyölle viime vuosikymmeninä tyypillisestä ailahtelusta. Uusia käytänteitä ja linjauksia tehdään taajaan ja usein pelkän uudistamisen vuoksi, ”dynaamisuuden” osoituksena. Valitettavasti niillä saadaan monesti aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä niin kokonaisyhteiskunnallisesti kuin paikalliselta lattiatasolta arvioituna - ennen kuin kurssia taas käännetään takaisin. Esimerkkeinä ei tarvitse miettiä kuin vaikkapa lääke- ja hammaslääketieteen koulutusmäärien supistamista tai taannoista massiivista panostusta bioteknologiaan.

Joka tapauksessa yksinkertainen, mutta hyväntahtoinen, perusyliopistotyöläinen saa jonkin aikaa nukkua yönsä rauhallisemmin ja oman tekemisensä tarpeellisuuteen uskoen. Saa ainakin siihen asti, kunnes joku taas keksii uuden koiranlelun, jonka perään kaikkien on kilvan rynnättävä.

Professori Jarmo Kortelainen: Kasvava bioenergiatuotanto vaatii hallintaa ja hallinnan tutkimusta

Ilmastonmuutoksen hillintää tavoittelevat kansainväliset toimet ovat johtamassa suuriin muutoksiin energia- ja luonnonvarapolitiikassa. EU on kulkenut eturintamassa ja sitoutunut kasvattamaan uusiutuvan energian osuuden 20 %:iin koko energiankulutuksestaan vuoteen 2020 mennessä. Eri maat osallistuvat talkoisiin eri tavoin ja erisuuruisin osuuksin; jotkut panostavat esimerkiksi tuulivoimaan ja toiset taas puun polttoon. Suomi kuuluu jälkimmäisiin, ja laajojen metsiemme takia myös meille asetetut uusiutuvan energian tavoitteet ovat paljon korkeammat kuin useimmilla muilla jäsenmailla.

 EU:n ohjeistus korostaa markkinalähtöisen hallinnan malleja. Toisin sanoen pyritään edistämään keinoja, joilla voidaan luoda uusia markkinoita uusiutuvalle energialle. Jäsenmaat ovat ottaneet käyttöön monenkirjavien tukien joukon, joiden suomalaisversio kulkee ”risupaketin” nimellä. Politiikan keinot keskittyvät uusiutuvan energian markkinoiden synnyttämiseen ja ylläpitämiseen ja siinä myös jossain määrin onnistuneet. On kuitenkin selvää, että markkinat eivät yksistään voi toimia bioenergian hallinnan välineenä.
Markkinat tuottavat aina ulkoisvaikutuksia - joko kielteisiä tai myönteisiä, jotka eivät vaikuta suoraan yrittäjien tuloihin tai menoihin. Ne saattavat kuitenkin vaikuttaa moniin muihin ihmistoimijoihin tai luonnonprosesseihin. Näiden vaikutusten säätelyyn ja hillintään tarvitaan toisenlaisia hallinnan järjestelmiä. Tästähän luonnonvarojen hallinnassa on paljolti kysymys – luonnonresursseihin perustuvan tuotannon sekä sen yhteiskunnallisten ja ekologisten ulkoisvaikutusten säätelystä.

Puun energiakäytön lisääminen on merkinnyt väistämättä metsien tehokäytön laajenemista. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että aiemmin puumarkkinoiden ulkopuolelle jääneistä oksista, latvuksista, juurista ja kannoista on tullut arvotavaraa. Kiinnostavinta kotimaista keskustelua on käyty kantojen korjuun ja energiakäytön järkevyydestä. Kantojen polton on muun muassa sanottu pössäyttävän hetkessä taivaalle valtavat määrät hiiltä, joka muuten säilyisi kymmeniä vuosia sidottuna maan alla olevaan puuainekseen. Keskustelussa on pidetty esillä myös vaikutuksia metsien biodiversiteettiin, ravinnetasapainoon ja maisemaestetiikkaan. Lisäksi perinteinen metsäteollisuus on ollut yleisemmin huolissaan uudesta kilpailutilanteesta puumarkkinoilla.

Bioenergian hallinnan kansainvälinen tutkimus on pikkuhiljaa virinnyt. Muun muassa palmuöljyn tuotannon räjähdysmäinen kasvu ja sen vaikutukset kehitysmaiden ruokahuoltoon ja ekologiaan ovat olleet monien tutkimusten kohteina. Ristiriidat asettavat monia haasteita bioenergian hallinnan tutkimukselle myös Suomessa ja muualla Euroopassa. Suomessa valtaosa akateemisesta tutkimuksesta on tähän asti tutkinut bioenergiaa teknisestä ja taloudellisesta näkökulmasta ja pyrkinyt edistämään puun energiakäyttöä. Kyse on kuitenkin hyvin monimutkaisista prosesseista, jotka vaativat myös luonnon- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Olemme nyt parissakin hankkeessa tarttumassa tähän haasteeseen ja käynnistämässä bioenergiaan liittyvän hallinnan, konfliktien ja osallistumisen tutkimusta