Petroskoin matka 2014

Tässä blogikirjoituksessa on esiteltynä viisi erilaista kokemusta laitoksen järjestämällä matkalla Petroskoihin 22.-24.4.2014.

 

”Lakimies”

Oli aurinkoinen huhtikuun tiistai kun matkamme Carelian edestä kohti Petroskoita saattoi alkaa. Kokoonpanomme sisälsi kaksi kokenutta venäjänkävijää ja viisi enemmän ja vähemmän kokematonta vastaavaa. Rajankäynnistä kerrotut kauhukuvat pitkistä odotteluajoista ei toteutunut, sillä sekä meno- että tulomatkalla toiminta rajatarkastuksessa oli vaivatonta ja nopeaa. Menomatkan aikana pysähdyttyämme jaloittelemaan karjalaiseen pikkukylään tauolle, saimme jo hieman esimakua venäläisestä vieraanvaraisuudesta: maastopukuinen vanhempi ukko tervehti meitä Suomen kielellä.

Saavuttuamme lämpimään Petroskoihin kävimme syömässä maittavan aterian paikallisessa ravintolassa, jonka jälkeen siirryimme yliopistolle. Yliopistolla tutustuimme kanssaopiskelijoihin, jotka majoittivat meidät koteihinsa. Majoituspaikoissa saimme jatkoa vieraanvaraisuudesta, joka kesti erinomaisesti koko lyhyen vierailumme ajan: Hyvää ruokaa riitti, sekä sosiaalinen ja lämmin ilmapiiri sai tuntemaan olon erittäin tervetulleeksi. Isäntämme esittelivät kotikaupunkiaan ja olivat aidosti kiinnostuneita tekemään matkastamme mielenkiintoisen.
 
Toisena päivänä kokoonnuimme yliopistolle seminaaria varten. Seminaariin osallistuja oli meidän joensuulaisten lisäksi Petroskoin ja Tverin yliopistoista. Saimme kokea venäläisten hieman erilaisen käsityksen historiantutkimuksesta. Käytännötkin olivat omistamme poikkeavat, sillä lopuksi pisteytimme toistemme työt ja järjestäjät julkaisivat ”mitalisijoille” suoriutuneet. Seminaarien esittelyt englanniksi kansainvälisessä ympäristössä toi mukavan lisän kokemuksiin, sekä seminaariemme julkaiseminen paikallisen yliopiston historiikkiin oli mieluinen yllätys. Oma esitelmäni Joensuun ja Liperin sodanjälkeisestä (1945–1949) rikollisuudesta sujui kohtuullisesti ja suunnitellun aikataulun mukaisesti. Teeman takia minulle esitettiin hauska kysymys, että olenko valinnut suuntautumiseni väärin, koska esitelmäni sopisi paremmin lakimieheksi lukevalle.

Toisen, ja viimeisen iltamme vietimme jokainen isäntiemme seurassa ja kävimme muun muassa paikallisessa museossa ja anniskeluravintolassa. Kolmannen päivän aamuna matka kohti Joensuuta alkoi. Suunnitelman mukaan reittimme kulki Aleksanteri Syvärisen luostarin kautta, jossa kiersimme kyläreittiä Aunukseen ja muiden Laatokan pohjoispuolen kylien kautta Sortavalaan. Sortavalassa jalkauduimme ja tutustuimme lyhyen kävelyn muodossa kaupunkiin. Professorien asiantuntevat informaatiot kylistä sekä Sortavalasta ja autossa vallinnut hyvä ilmapiiri saivat aikaan sen, että miltei 12-tuntinen paluureissu ei puuduttanut ollenkaan, vaan päinvastoin oli miellyttävä kokemus. Loppukaneettina sanoisin, että reissu oli erittäin miellyttävä kokemus ja hyvää vaihtelua hektisen opiskelun keskellä. Venäjä oli kokemuksena mieliä avaava ja huikea. Sinne palaan vielä.

Ennakko-odotukset Petroskoista muuttuivat

Rajan yli Karjalaan mentäessä tuntui kuin olisi ollut aikahyppy toiselle aikakaudelle, sen verran maisema muuttui Suomeen verrattuna. Olen kuullut paljon puhetta kuinka huonoon kuntoon Karjala on jätetty ja nyt se tuli todistettua omin silmin, että kyllähän siellä puskutraktorille ja korjausrakentamiselle töitä olisi.

 Petroskoi kaupunkina ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta - ehkä odotin liikoja: mielessäni oli kuva vähän erityyppisestä kaupungista. Menomatkalla autokeskustelujen kautta muodostui kuva että Petroskoi olisi jotenkin todella paljon ”kehittynyt” neuvostoajoista. Mutta toisaalta kaupunki oli kyllä ihan idyllisen tuntuinen. Ainakin isäntäpariskunnan kanssa käynti Äänisen rannassa ja satamassa näytti kaupungista myös kauniimman puolen. Toisaalta myös näin lyhyessä visiitissä ei täysin kattavaa kuvaa koko kaupungista saa. Myös käynti Petroskoin kaupunginmuseossa oli mielenkiintoinen ja erityisesti toisen maailmansodan suomalaisnäkökulma oli kivasti tuotu esille esineiden ja tapahtumakuvausten kautta. Samalla se oli myös kertaus oman maan vähemmän mairittelevasta historiasta miehittäjinä.

Isäntäpariskunnan luona asuminen auttoi antamaan hyvän kuvan tavallisesta arjesta. Kun nyt yleensä seuramatkat matkatoimistojen kautta jättävät implisiittiset arkikokemukset täysin pimentoonsa.  Muutenkin isäntäpariskunta oli vieraanvarainen ja mukava, joten suuria ongelmia ei syntynyt. Välillä pieniä kommunikaatio-ongelmia esiintyi mutta kuitenkin toimeen tultiin. Suomalaisten ei kyllä kannattaisi hävetä englanninkielin osaamistaan yhtään, mutta se vaatimattomuus ja arkuus, minkä sille sitten mahtaa? Itselleni ongelmia aiheuttivat allergiaoireet, jotka aina näin keväisin ovat melko pahoja. Isäntäperheessä oli lisäksi kissa, jolle olen myös allerginen: tähän sain onneksi vähän liennytystä kun haimme apteekista allergialääkettä. Itseäni ei haitannut että isäntäperhe oli tavallaan jo päättänyt valmiiksi illan ohjelmiston. Paikat joissa iltaa istuimme, olivat ihan viihtyisiä ja jopa hienoja.

Itse reissun päätapahtuma eli seminaari Petroskoin valtionyliopistossa oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Viiden tunnin vai oliko peräti kuuden tunnin istumamaraton vain yhdellä lyhyellä tauolla, alkoi kyllä lopussa melko pahasti piiputtamaan. Alussa esitelmät olivat venäjäksi, joissa ei kyllä pysynyt kärryillä lainkaan. Tuli ajatus- eikö tämän pitänyt olla englanniksi. Omaa esitystäni ei kyllä ymmärtänyt varmaan kukaan täysin? Olisi pitänyt paremmin valmistella ja harjoitella. Aihekin poikkesi aika paljon muista esityksistä. Hyvää oli kuitenkin että sai harjoitusta englanninkielellä pidetystä esityksestä. Vieraanvaraisuus ja vastaanotto yliopiston puolelta olivat lämpimiä. Paluumatkamme kiertoajelu Sortavalassa ja käynti ortodoksisissa luostarissa olivat hyvä lisä.

Teuvo maanteiden kuningas

Antin ja Villen isäntäperhe asui melko kaukana, kaupungin toisella laidalla. Isännät olivat pariskunta, joilla oli viihtyisä kolmio ja erittäin hauska nelikuinen kissanpentu. Kotitekoista ruokaa tarjottiin yltäkylläisesti. Emäntämme mies ei puhunut englantia, mutta kommunikointi sujui hyvin.

Itse konferenssi oli keskiviikkona 23.4. meidän M302:mme kaltaisessa salissa. Venäläinen akateeminen kulttuuri on selkeästi erilaista kuin Suomessa. Opiskelijakonferenssi oli itse asiassa kilpailu, jossa osallistujat arvostelivat toisensa esitelmät pisteyttämällä, ja paras pääsi jatkoon. Aiheet liittyivät pitkälti Karjalaan, mutta seassa oli myös holokaustia käsittelevä esitys.

Paikallisesta liikennekulttuurista mainittakoon, että vaikka aika ajoin maantiellä vastaan tulevat kuljettajat näkyivät tekevän uhkarohkeita ohituksia, useimmat ottivat kuitenkin muut tielläliikkujat huomioon. Esimerkiksi suojatielle tulevia jalankulkijoita väistettiin toisinaan, mikä ei ole järin yleistä Joensuussa. Teiden kunto ei eronnut paljoa Pohjois-Karjalan tiestöstä.

 

 

”Ottaisin mukaan seljankakeiton”

Tiistai-iltapäivänä Petroskoin yliopistolla 22.4. tapasimme hostimme, 5-tuntisen matkan jälkeen. Hostini oli 20-vuotias tyttö, joka puhui hyvää englantia hienoisella venäläisellä aksentilla, hänen poikaystävänsä ei taas englantia puhunut lainkaan. Pariskunta asui suhteellisen isossa, tytön isän omistamassa kaksiossa ja heillä oli käytössään auto. Tiistaipäivänä he ajeluttivat minua Petroskoissa, sekä illalla kävimme Äänisen rannalla. Keskiviikkona hostini tuli mukaani seminaariin, vaikkei siellä esiintynytkään. Hänestä oli suuri apu kääntämisessä seminaarin aikana. Keskiviikkoiltapäivänä kävimme turistikierroksen kaupungilla, he esittelivät merkittävimpiä rakennuksia, muistomerkkejä ja patsaita. Keskiviikkoillan ohjelma muuttui pariskunnan auton rikkoutuessa, joten vietimme rennon koti-illan. Torstaina kiertelimmekin 12-tuntisella matkalla Karjalan kautta kotiin Joensuuhun, ja matkalla tutustuimme niin pyhän kolminaisuuden kunniaksi perustettuun Aleksanteri Syvärisen luostariin, kuin karjalaisiin pikkukaupunkeihin, sekä Sortavalaan.

Hostini olivat hyvin kiinnostuneita esittelemään minulle kaupunkiaan, sen hienompaa aluetta, rikkaiden asumuksia ja kaupunginteatteria, sekä kulttuuria, yhteisöllisyydestä isänmaalliseen ylpeyteensä, tv-ohjelmista kaupankäyntiin. He olivat selkeästi hyvin ylpeitä kaupungistaan, sen karjalaisuudesta että venäläisyydestä. Teehetkinä keskustelimme paljon suomalaisen ja venäläisen kulttuurin eroista ja yhtäläisyyksistä. He olivat hyvin kiinnostuneita suomalaisesta kulttuurista, mutta he pitivät tärkeänä valaista minua siitä venäläisestä kulttuurista, josta minulla ei ollut tietoa. He olivat esimerkiksi hyvin kiinnostuneita Suomen puhtaasta luonnosta. Puhuimme paljon taloudesta, politiikasta ja kulttuurista, sekä niiden eroista maiden välillä. Pariskunta oli melko kriittinen suomalaista kansanluonnetta kohtaan. Yksilökeskeinen suomalainen kulttuuri oli suuri ihmetyksen aihe, he esimerkiksi ihmettelivät avioerojen yleisyyttä Suomessa. Heille perheen ja parisuhteen merkitys onkin suurempi, joten tämä ihmettely olikin luontevaa.
 
He olivat myös kiinnostuneita venäjänkielisten asemasta Suomessa. He olivat ensinnäkin yllättyneitä siitä, etten itse puhunut lainkaan venäjää. Kerroin, että Itä-Suomessa venäjänkielisten asema on todella hyvä, sillä asiakaspalvelua saa venäjäksi suurimmissa kaupoissa ja hiihtokeskuksissa. He olivat myös kiinnostuneita suomalaisten ajatuksista Ukrainan tilanteesta, varsinkin kun heillä itsellään oli vahva näkemys maan tilanteesta.

Pariskunta oli ilmiselvästi hyvin ylpeä Venäjästä ja asuinpaikastaan Karjalan Tasavallasta. Keskustelujemme lomassa kävi selväksi, että koska olen kasvanut suomalaisessa järjestelmässä, en voi ymmärtää venäläisen kulttuurin syvyyttä. Kävimme keskustelun esimerkiksi autojen rekisterikilvistä. He eivät voineet ymmärtää miten poliisin kanssa voi tehdä yhteistyötä, jos rekisterikilvestä ei käy ilmi mistä auto on lähtenyt. Suurmieskulttuurin arvostus tuli esille niin Putinin, Leninin kuin kaupungin perustajan Pietari Suuren merkityksen korostamisessa. Kritisoitavaa Venäjästä he löysivät yhteisöllisyyden vaatimuksista. Perheeltä toki odotetaan saavan tukea kaikissa elämäntilanteissa, mutta tämä suhteen tiukkuus käy raskaaksi, jos perheessä on yhteisöllisyyttä vaikeuttavia ongelmia.

Matkan perusteella Suomesta Venäjälle tarjoaisin liikenneturvallisuutta, ajattelun- ja mielipiteenvapautta, sekä yksilökeskeisyyden lisäämistä. Mukaani Venäjältä ottaisin läheisiin tukeutumista, seljankakeiton, sekä kansallisen itsetunnon kohotuksen.

 

Suomenkielistä seuraa Petroskoissa

Minun hostiksi Petroskoihin valikoitui Petroskoin yliopistossa suomenkieltä opiskeleva Anna. Hän asuu äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Petroskoin laitamilla pienessä kerrostalokaksiossa. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, oli hiukan hämmentävää huomata hänen puhuvan suhteellisen hyvää suomenkieltä. En ollut ajatellut ollenkaan, että Petroskoin yliopistossa voi opiskella suomenkieltä pääaineena. Annan kanssa keskustelimme paljon arkiasioista ja hän oli todella kiinnostunut kuulemaan miten Suomessa eletään ja asutaan. 

Anna perheineen oli todella vierasystävällisiä, oli upeaa päästä näkemään petroskoilaista elämää näin läheltä ja tutustua heidän arkeensa. Ensimmäisenä iltana he tarjosivat minulle riisiä ja jauhelihapihviä tomaatti-kurkku-tilli-smetana -salaatin kera ja toisena iltana tattaripuuroa ja kanaa samanlaisella salaatilla.

Keskiviikon seminaarit olivat mielenkiintoisia, etenkin suomalaisen ja venäläisen tutkimustradition erilaisuus oli suuri yllätys itselleni. Tverin yliopiston opiskelijat pitivät esitelmänsä englanniksi, joten niitä oli helppo seurata. Tutkimusperinne-eroista johtuen heidän esitelmänsä vain tuntuivat loppumaan kuin seinään päätelmien jäädessä uupumaan. Seminaarien jälkeen Anna kierrätti minua ympäri Petroskoita useamman tunnin ajan. Kävellessä sai kunnon katsauksen kaupunkiin. Illalla katsoimme videopätkiä Youtubesta, sillä hostini ei käy kapakoissa. 

Torstaina aamulla aamupalalla oli leipää ja kahvia. Siitä suuntasimme takaisin keskustaan, jossa erosin hostistani ja aloitimme paluumatkan takaisin Suomea kohden. 

FT Helena Hirvonen: Doctor in spe

Siinä se nyt on, tohtorin tutkintotodistus. Siihen kiteytyy monen vuoden ahertamisen tulos, ylämäkiä, alamäkiä, iloja ja suruja, luopumista entisestä, lopuksi päätös asettumisesta alttiiksi uusille haasteille. Takana tunteikas väitöspäivä, karonkka ja sukulaisjuhlat. Työtä, järjestelyjä, rahanmenoa, hieman julkisuuttakin.  Vastaväittäjän luvalla olen vanhan tradition mukaisesti tullut karonkassa ja sen juhlapuheissa liitetyksi tohtorien joukkoon, kokenut arvostamista, kunnioitusta ja välittämistä. Toreilla ja turuilla on kehuttu, kiitelty. Akateemisen yhteisön ulkopuoliset ovat ihmetelleet, eikö jo ole tultu töitä tarjoamaan, olenhan nyt ansioituneesti väitellyt, korkeasti koulutettu tohtori. Päällimmäisenä onnellinen olotila kaiken onnistumisesta, alitajunnassa epätietoisuus tulevaisuudesta. Kuulostaako tutulta?

Olisiko aika herätä Ruususen unesta, johon ei ehkä koskaan olisi pitänyt nukahtaakaan? Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuun lopulla ”Lisää humanisteja pankkiireiksi”. Kirjoituksen huoli oli korkeasti koulutettujen kasvava työttömyys ja akateemisen uraputken kapeus. Pääkaupunkiseudulla jo viidennes työttömistä on korkeasti koulutettuja. Vuonna 2013 yliopistoista valmistui 1 724 tohtoria. Lisäystä edelliseen vuoteen oli 75. Tieteentekijöiden liiton mukaan Suomessa oli joulukuussa 2013 työttömänä 657 tohtoria, joka oli 91 enemmän kuin vuosi aikaisemmin. Tähänkö sudenkuoppaan minäkin olen itseni kouluttanut?

Jos en ymmärtänyt väitöskirjaa kirjoittaessani vaipua itsesäälidiskurssiin, nyt viimeistään se on tehtävä. Väitöskirjallani ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä, haaveilu työpaikasta on turhaa. Olen yliopiston tulosvaatimusten putkesta putkahtanut tohtoritulvan kasvatti, jonka osaamista elinkeinoelämä ei osaa hyödyntää. Opintojen aikana aiemmassa työpaikassani ymmärsin olevani ylikoulutettu ja motivaatiotani ”tavalliseen työhön” ihmeteltiin. Yliopistoura on minulle, kuten valtaosalle tohtoreista, täysin ulottumattomissa. Mahdollinen yliopistojen rahoituksen leikkaaminen ja yliopistoindeksin alas ajaminen tulee pitämään huolen siitä, ettei tutkimus ole innovaatio-Suomen voimavara. Yli 80 prosenttia yliopistotutkijoista tekee tutkimusta määräaikaisessa työsuhteessa tai apurahan turvin, lähes yhtä moni harkitsee alan tai työpaikan vaihtoa. Työtä tehdään jatkuvan paineen alla: tutkimustyön ja mahdollisen opettamisen ohessa pitää olla aikaa ja voimia pätevöityä julkaisemalla ja osallistumalla kansainvälisiin kongresseihin.

Olipa ura yliopiston sisällä tai ulkopuolella, tutkijan tie on karikkoinen, työ huonosti palkattua ja urakehitys epävarmaa. Tutkija on yksityisyrittäjä, joka hankkii palkkansa itse. Apurahoista kilpailu on kuin lottokupongin täyttämistä: päävoiton osuminen omalle kohdalle on äärimmäisen epätodennäköistä. Ja apurahan saaminenhan vain itse asiassa siirtää ongelmaa tuonnemmaksi. Nainen törmää vielä lopuksi lasikattoon. Vaikka väittelijöistä yli puolet on naisia, eteneminen uralla ei kulje samaan tahtiin väitösten määrän kanssa.

Miksi siis ylipäätään väitellä, jos tulevaisuus on näin synkkä? Mitä teen väitöskirjan kirjoittamisen ohella  hankkimallani asiantuntemuksella, tiedoilla ja taidoilla? Kysymykseen vastaaminen vaatii palaamisen lähtöruutuun, aikaan jolloin päätös väitöskirjan kirjoittamisesta syntyy. Itselleni on vuosien varrella yhä selvemmin kirkastunut, että on tiedettävä miksi väitöskirjaa tekee, mitä sillä tavoittelee. Ainakin osalta väitöskirjaa valmistelevista puuttuu realistinen näkemys väittelijän ja tulevan tohtorin tien kivikkoisuudesta. Jatko-opintoja ei saa pitää perusopintojen itsestään selvänä jatkeena, johon ajaudutaan, jos muustakaan ei ole tietoa. Voihan olla, että matkan varrella tuleva väittelijä ”löytää itsensä” ja tavoite kirkastuu, mutta useimmiten tavoitteettomuus korreloi huonoon motivaatioon jatko-opintojen suorittamisessa ja ankeaan todellisuuteen tutkijan työn raadollisuudesta.

Eletystä elämästä ja työelämäkokemuksesta on tulevalle tohtorille hyötyä. Kun on jalka työelämän oven välissä, on jonkinlainen turva takana, jatkoi sitten entistä työtään tai ei. Ilman minkäänlaista työkokemusta tuoreen tohtorin voi olla vaikea vakuuttaa työnantaja taidoistaan, vaikka saavutuksena vuosien aherruksesta olisi laudaturtasoinen väitöskirja. Tähän maailmanaikaan yhdellekään jatko-opiskelijalle ei pitäisi olla yllätys, ettei koulutusta vastaavaa unelmatyötä ole kaikille tarjolla. Elämänikäisen työpaikan sijalle on tullut elinikäinen oppiminen. Yliopisto ei ole ammattikoulu, ei edes ammattikorkeakoulu, mutta koulutusjärjestelmämme – jo ennen yliopistoa – vaatisi päivittämistä opettamisparadigmasta työelämän muutoksia ja yhteiskunnan uudistamista vastaavaan oppimisparadigmaan. Yrittäjä- ja työelämävalmiuksia tarvittaisiin tohtorikoulutuksessa entistä kipeämmin yliopisto- ja akateemiselle uralle suuntautumisen vaihtoehdoksi. Oppimaansa ei voi hyödyntää, jos ei osaa markkinoida itseään.

Epävarmojen tulevaisuuden näkymien vastapainoksi väitöskirjan kirjoittaminen ja jatko-opinnot ovat tarjonneet yhtä aikaa haasteita ja olleet palkitsevia. Ne ovat vaatineet oma-aloitteisuutta, kykyä ottaa vastuuta ja kyseenalaistaa asioita, myös jatkuvaa epävarmuutta on ollut pakko oppia sietämään. Toisaalla on ollut vapaus tehdä itsenäistä työtä, vieläpä sellaista, joka on itselle mieleistä. Koskaan ennen tohtoriopintoja en ole saanut tehdä niin montaa vuotta jotakin niin uskomattoman mielenkiintoista ja kiinnostavaa. Olen oppinut tarkastelemaan asioita kriittisesti, mikä on muuttanut ajatteluani ja lähestymistapaani kaikkeen elämässä. Vuosien varrella olen kasvanut lähemmäksi asiantuntijan roolia: voin, saan ja uskallan tehdä itsenäisesti tutkimusta. Oheisoppimisena olen kouliintunut toimitus- ja julkaisutyöhön. Olen tutustunut suureen joukkoon ihania uusia ihmisiä ja saanut elää samanaikaisesti monessa eri elämänpiirissä.

Kysyin aiemmin väitelleeltä ystävältäni, mikä hänelle on ollut tärkeintä tohtoriopinnoissa. Hän vastasi, että ”on saanut tehdä jotakin merkityksellistä.” Niinpä, väitteleminen on kuitenkin yhä harvojen etuoikeus. Sen merkitys on merkityksellisyydessä tulevalle tohtorille itselleen, unohtamatta, että suomalainen yhteiskunta on aikoinaan rakennettu koulutuksen ja tutkimuksen kivijalalle. Tohtoroitumisen traditio on vuosisatainen, mutta sen sisältö ja merkitys koostuvat henkilökohtaisista valinnoista ja kokemuksista. Tulevaisuuden taivaalla on synkkiä pilviä, mutta siellä pitää nähdä muutakin. Tohtorina olen koulutettu ottamaan haasteet vastaan: hioutunut kuin timantti kovassa paineessa. Itsesäälidiskurssin sijaan uskon, että yhteiskunta tarvitsee tohtoreita ja tutkijoita – oma paikka on löydettävä.

 

Professor Alfred Colpaert: Smartphones, instruments for geographical research

Mobile phones are part of everyday life, but the new generation of so called smart phones has changed our life even more. They have changed our social life, our way of thinking about privacy, and put us in real time contact with family and friends via applications as Twitter and Facebook.

Developed from the basic GSM telephone, the smart phone has integrated high accuracy positioning using GPS and GLONASS navigation satellites, high definition digital imagery and video, and other integrated sensors like a digital compass, acceleration, temperature and sound level detectors. For most people these are “embedded” features, used by applications, like car navigation, display and sound control, but can be used actively to measure and document one’s surroundings.

Therefore, for geographers, and others interested in spatial research, these devices can be used for research, providing accurate position, georeferenced images, cloud database connection, and possibly links with other measurement instruments through Bluetooth connections.

Not so long ago we would take digital images in the field and obtain the GPS coordinates with a hand held GPS device. To combine images and spatial data was done afterwards, introducing error and confusion in our data. Now the actual position is collected by the smart phone and when a picture is taken the position is stored in the image information field, and can be retrieved later without error. Using map server applications like ArcMap online we can create map databases, which can be used in the field, for example to go to certain test areas. If there is no mobile network available most navigational functions are still operating and the phone can be used as a mapping device.

Apart from smart phones, these functions are also present in most tablets, and these having a larger screen, give many opportunities for mapping features in the field, making field notes and filling in forms, and send the data to our cloud service, so data will not get lost. The advantage of using `mobile devices and cloud services reduces the risk of data loss to a minimum, as there are no paper forms or USB sticks to get lost. The only thing to remember is to update the server if not in real time at least once a day.

Even when you are not actually working in the field, but in libraries, or archives, a mobile smart devices can be of great help, it replaces the old cumbersome cameras we used to take pictures of documents and maps, it can be used as a voice recorder and of course you always know when you recorded and where.

 

Photograph of Hakaniementori and the spatial information

 

Aerial images and topographical maps on Lumia 920  (Maastokartat application)

GOPS data on Lumia 920 (GPSCalculator)