Maria Lähteenmäki
Vuoden Professori 2015
Luovuutta, paljon työtä ja mallikkaita esikuvia

Tulin valituksi Vuoden Professoriksi 2015. Tunnustus on sikäli merkittävä, että tänä vuonna Professoriliiton raati nosti toisen kerran palkittavaksi historioitsijan. Ensimmäisen kerran historiantutkija pääsi palkintopallille 1988, jolloin titteli annettiin akateemikko Eino Jutikkalalle (1907−2006). Olen näin vasta toinen historioitsija tällä listalla. Mitä valinta kertoo tästä ajasta? Ainakin se kertoo sen, että historiantutkimus koetaan yhteiskunnallisesti tärkeäksi alaksi, toiseksi sen, että meidän tutkimuksiamme luetaan ja niille annetaan arvoa.

Mutta miksi historiantutkimus on tärkeää kansalaisille? Ensimmäiseksi mieleen tulee tieteenalamme kansallinen merkitys: kansallisvaltio on argumentoitu suomen heimon menneisyydestä poimituilla yksittäisillä tapahtumilla ja tapahtumaketjuilla, joita on koottu aikojen alusta lähtien, ja jotka ammattihistorioitsijat ovat sitten järjestäneet eheäksi Suomen historiaksi. Historian professori Väinö Voionmaan (1869–1947) mukaan jo siitä lähtien kun suomalainen heimo asettui Suomenniemelle, alkoi se jo valmistella heimovaltiota. Voionmaan opettaja, historioitsija-poliitikko J.R. Danielson-Kalmari (1853−1933) puolestaan on selittänyt, että näin juurikin kävi, mutta sitten ruotsalaisten ristiretket 1000-luvulla katkaisivat Suomen itsenäisen valtiokehityksen. Vihdoin vuonna 1809 Suomesta tuli ’sisällisesti’ itsenäinen valtio, joka sai lopullisen itsenäisyyssinettinsä 1917. Näin ovat historiantutkijat raamittaneet ja selittäneet Suomen valtiollisen historian kehittyneen asteittain heimovaltiosta kansallisvaltioksi. Tämä kaoottisen menneisyyden hahmottamista suuresti avittanut eheä kertomus Suomesta sisällytettiin oppikirjoihin ja muihin lukukirjoihin, ja historiantutkijoiden arvostus nousi siinä määrin, että he pääsivät kansakunnan kaapin päälle määrittämään sitä, keitä muita sinne nostettaisiin.

Toisekseen, historiantutkijat ovat hyvin tärkeitä epeleitä kriisitilanteissa ja rajariidoissa. Ajatellaanpa vain onnetonta Ukrainaa. Historioitsijat kutsutaan pöydän ääreen selostamaan Ukrainaksi nimetyn alueen historiallisia rajoja, jotka ovat liukuneet vuosisatojen saatossa suuntaan jos toiseen alkaen kimmerialaisten ja skyyttien maasta goottien, mongolien ja kasakoiden alueiksi ja lopulta ukrainalaiseksi maaksi. Historiantutkija poimii nykypoliitikoille edullisimman rajalinjan, joka nousee sitten keskeisimmäksi argumentiksi yli muiden: ’Ukraina on ollut aina osa Venäjää’. Historiallisesti ajatellen väite on hölynpölyä, mutta väitteeseen antaa evidenssiä historioitsijan menneisyydessä tehdyistä rajarauhoista poimima sopiva rajalinja. Historia-aitan hyllyiltä löytyy argumentti joka lähtöön.

Kolmanneksi, historiallista tietoa ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät edelleen mitä erilaisimmat ryhmäkunnat ja joukkiot oman identiteettinsä eli omakuvansa rakentamisessa ja toimintansa legitimoimispuuhassa. Esimerkiksi sellainen kunnian- ja vallanhimoinen, aggressiivinen poliittinen ryhmittymä kuin natsit, jotka kokivat olevansa ’kolmantena valtakuntana’ suoraa historiallista jatkumoa ensimmäiselle todelliselle valtakunnalle, jo keskiaikana luodulle Saksalais-roomalaiselle (843–1806) ja toiselle valtakunnalle eli Saksan keisarikunnalle (1871−1919). Kansallissosialistien kertomukseen sopimattomat 1800-luvun Saksan löyhien valtioliittojen (1806–1871) sekä Weimarin tasavallan aika (1919–1933) jätettiin tarinaan ja imagoon sopimattomina pois. Myös etniset ryhmät hyödyntävät ja tarvitsevat historiaa. Ajatellaanpa vaikka saamelaisia, joiden etninen mobilisaatio alkoi toden teolla toisen maailmansodan jälkeen. Se on johtanut mm. kulttuuriautonomiaan, omaan kansallispäivään, lauluun ja lippuun sekä historiallisesta näkökulmasta aikaisemmin määrittelemättömän Saamenmaan rakentamiseen. Kaikki tämä menestys on argumentoitu historiallisella tiedolla. Eri ryhmien identiteettirakentamisen prosesseissa on tärkeää löytää mahdollisimman varhaisia tapahtumia, jolloin ryhmän ’historiallinen oikeutus’ esimerkiksi maahan, kieleen ja alueelliseen itsenäisyyteen tulee todistetuksi pitkän aikaperiodin perusteella.

Myös yksittäisille henkilöille, meille kaikille, historiallinen tieto on välttämätön todellisuuden jäsentämisessä ja ymmärtämisessä. Historiantutkija luo järjestystä. Hän poimii valmiiksi menneisyyden tähtitaivaalta sattumuksia, joista laaditaan kertomuksia. Tämä työ vaatii taitoa ja niinpä on muodostunut etenkin antiikin aikana, ja jo sitä ennenkin, erityinen menneisyyden selittäjien ammattikunta eli ammattihistorioitsijat. Varhaiset historioitsijat, kuten kreikkalainen Herodotos, roomalainen Tacitus ja tanskalainen Saxo Grammaticus loivat menneisyyden mallinnuksillaan pohjaa tuleville kronikoitsijoille ja historioitsijoille. Ammattikuntamme juuret ovat todella syvällä eurooppalaiseksi kutsutussa meneisyydessä.

Historiallinen tieto tukee näin sekä vallassa olijoita, vallan kahvaan haluavia, identiteettien rakentajia, se voi terapoida itsensä satuttaneita, se viihdyttää ja antaa suuntaa tulevaisuutta koskeville ratkaisuille. Dokumentoitua ja tulkittua historiaa hyödynnetään joka päivä, tässä ja nyt. Historiantutkimukset tukevat maailmanhahmottamisen prosesseissaan painivia ihmisiä yleensä, valtiopäämiehiä, mitä erilaisempia ryhmiä, sukuja, perheitä ja yksilöitä. Näihin seikkoihin perustuu yliopistoissa toimivan historiantutkija-ammattikunnan olemassaolon oikeutus ja historioitsijoiden tuottaman tekstimassan yhteiskunnallinen monipuolinen sovellettavuus. Valitessaan palkittavaksi historioitsijan, Professoriliiton monitieteinen hallitus osoitti erinomaista historiallista ymmärtämystä. Paljon, hyvin paljon kiitoksia siitä. Eläköön historiatiede nyt ja aina!

Akatemiatutkija Irmeli Mustalahti: Vuorovaikutteisuuden kultahippuja etsimässä

Marraskuussa 2014, Suomen Akatemia myönsi minulle Akatemia-palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Lisää palkinnosta tässä linkissä. Palkinto on todella kaunis Miia Liesegangin suupuhallettu lasiteos nimeltä ”Hetki”. Teoksen sisällä on Lapin kultaa Lemmenjoelta. Suunnittelija kuvaa teostaan näin:

"On hetkiä, jolloin elämän syvin, piilossa oleva totuus, raottaa verhoaan. Heti ei paljastu sen syvin olemus. Kuten tieteellisessä tutkimuksessakin totuus piiloutuu ensin. Arvokas tiedon jyvä verhoutuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tarkasti tutkien paljastuu uutta. Tieteellisesti tutkittu tieto, kuten kultahippukin, on arvokas. Kumpikin vaatii löytääkseen tarkkuutta, sinnikkyyttä ja uskoa.”

Näitä kultahippuja olen jo jokusen vuoden metsästänyt. Sitä totuutta joka raottaa verhoaan. Ja piiloutuu taas. Juuri silloin kun luulee ymmärtävänsä ja tietävänsä jotain huomaakin, että tietää vain hitusen ja ei ymmärrä sitäkään. Ja juuri tuo ”tutkien paljastuu uutta” tekee tutkijan työstä niin mielenkiintoista. Tästä linkistä löydätte esittelyvideoni, joka kertoo hieman lisää työstäni.

Tutkimushankkeideni tavoitteena on ollut kartoittaa vuorovaikutteisen metsähallinnon ja kansalaisten osallistamisen ja osallistumisen mahdollisuuksia, haasteita ja vaikutuksia. Tutkimani hankkeet ovat liittyneet erilaisiin osallistavan metsätalouden hankkeisiin hallinnon ja luonnonvarapolitiikan eri tasoilla. Tutkimustyöni keskiössä ovat siis luonnonvarojen vuorovaikutteinen hallinto ja päätöksenteko. Voidaanko kansalainen asettaa keskiöön ja toteuttaa hallintoa vuorovaikutteisesti luonnonvarojen käytöstä ja hallinnasta päätettäessä? Millaista osallistumisen ja osallistamisen tulisi olla ja miten se vaikuttaa luonnonvarojen hallintoon ja päätöksentekoon paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla?

Vuorovaikutteisen hallinnon ja päätöksenteon tavoitteena on tukea kansalaisia osallistumaan ja vuorovaikuttamaan luonnonvarojen käyttöön ja hallintaan liittyvään keskusteluun ja päätöksentekoon. Kansainvälisesti vuorovaikutteisuuden korostamisen taustalla on laajempi hallinnonmuutos: Keskusjohtoinen ja hankesyklinen (usein myös kehitysmaissa donori-vetoinen) julkis- ja hankehallinto sekä erilaiset interventiot ovat osoittautuneet kestämättömiksi, kalliiksi ja epätasa-arvoisiksi tavoiksi hallinnoida ja suojella luonnonvaroja: Professionaalisuutta korostavasta päätöksenteosta pyritään uudistumaan ja siirtymään yhteisölliseen yhteistyöhön.

Minua tutkijana – mutta myös kansalaisena – kiinnostaa juuri kyseinen muutos ja se, miten tämä muutos tapahtuu, näkyy ja vaikuttaa luonnonvarahallinnon eritasoilla. Osallistuminen ja osallistaminen ovat kiinnostaneet minua niin tutkijana kuin harrastusteni kautta. Lapsena olin mukana 4H-kerhossa ja nuorena liityin Greenpeace-järjestöön. Vuonna 1993 menin ensimmäiselle työleirille Tansaniaan. Ehkä viimeinen ”niitti” oli kun tapasin kehitysmaatutkimuksen professorin Juhani Koposen vuonna 1998 Tansaniassa. Idealistinen nuori opiskelija ei aluksi oikein ymmärtänyt kriittistä historioitsijaa. Mutta keskustelujen jatkuessa ja avautuessa, minulle aukesi uudenlainen, aikaisempaa kriittisempi, mutta samalla avoimempi tapa ajatella. Yhteistyö Koposen kanssa jatkui ja johti lopulta, monen mutkan jälkeen, väitöskirjaan. Väitöstilaisuudessani, Kööpenhaminan yliopistossa, eräs vastaväittäjistä ihmetteli miksi olin kerännyt niin laajan aineiston ja tehnyt kenttätyötä eri puolilla maapalloa (Tansaniassa, Mosambikissa, Laosissa ja Vietnamissa). Vastasin siihen, että minun pitää vielä kerätä lisää aineistoa ja palata kenttätyöalueille, jos todella haluaisin ymmärtää osallistamista ja sen vaikutuksia. ”Going back” -menetelmäni on yhä käynnissä, ja monta kysymystä on vielä kysymättä ja muutosprosessia ymmärtämättä. Eli niitä taiteilijan kuvaamia ”tiedon kultahippuja” etsin. Olen samaa mieltä taiteilija Liesegangin kanssa siitä, että se vaatii tarkkuutta, sinnikkyyttä ja uskoa.

Sain Akatemia-palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Mutta miten tutkimukseni tuloksia voi soveltaa käytäntöön ja mihin työni suurimmat hyödyt kohdistuvat? Tätä kysyi myös Laosissa eräs haastateltava. Vastaukseni hänelle oli, että ei käytännössä suoraan ehkä mihinkään, mutta yhteiskunnallisen keskustelun, opetuksen ja julkaisujen kautta työ vaikuttaa oppimisprosessiin, joka toivottavasti tukee vuorovaikutteisen luonnonvarojen hallinnon, käytön ja suojelun suunnittelua ja toteutusta pitkällä aikavälillä. Lisäksi, yritän epätoivoisesti löytää rahoitusta lahjakkaille opiskelijoille ja väitöskirjan tekijöille. Uskon, että heidän kauttaan vuorovaikutteista luonnonvarahallintoa saadaan kehitettyä ja jalkauttelua eri puolilla maailmaa.

Pertti Rannikko: Metsätyökylä on muuntumassa datšakyläksi

Suomalais-venäläinen tutkijaryhmä palasi 20 vuoden jälkeen tutkimaan Koivuselän kylää. Kyläläiset olivat entisenlaisia mutta kylä ei.

Helteisessä heinäkuussa 1994 lähti sekä Petroskoista että Joensuusta tutkijoita autoilla kohti Koivuselän kylää. Tähän Prääsän piirin länsiosassa sijaitsevaan kylään on suunnilleen yhtä pitkä matka Petroskoista ja Suomen rajalta. Tämän kesän helteisimpään aikaan sama tutkijaryhmä palasi taas Koivuselkään. Niin tutkijat kuin kyläläiset olivat vanhentuneet, mutta muuten he eivät olleet juuri muuttuneet. Kyläläiset ottivat tutkijat ystävällisesti vastaan ja vastasivat avoimesti tutkijoiden kysymyksiin. Karjalan kieltä puhuviakin löytyi vielä kosolti. Varsin pian tutkijoille kävi kuitenkin selväksi, että itse kylä on kokenut 20 vuodessa melkoisen muodonmuutoksen.

Koivuselkäläisiä heinäkuun lopulla haastatellut Itä-Suomen yliopiston ja Petroskoin yliopiston tutkijaryhmä, vasemmalta Pertti Rannikko, Tanja Jegorova, Eira Varis, Kristina Isajeva, Jevgeni Klementjev, Esko Lehto, Minna Piipponen, Katri Karkinen, Inna Kopoteva ja Nadezheda Polevshikova KUVA: ANTERO LEHIKOINEN
 

Oma ruuantuotanto on vähentynyt

Parhaiten minulle jäi mieleeni 1990-luvun kenttätöistä heinänhakumatka Ruokokosken autioituneeseen karjalaiskylään. Vitelejoen uitot ja metsätyöt olivat tarjonneet ruokokoskelaisille toimeentulon usean vuosikymmenen ajan. Uittojen päättyessä 1960-luvun lopulla oli heidän muutettava 12 kilometrin päässä sijaitsevaan Koivuselän lesopunktiin, jonne kaikki alueen metsätyöntekijät keskitettiin. Maria ja Mikko Antonovin perhe toi mukanaan Koivuselkään lehmän ja vasikan, mutta tekivät niille heinät edelleen vanhoilta heinämailtaan Ruokokoskelta. Pääsin heidän mukaansa 20 vuotta sitten hakemaan sieltä heinäkuormaa. Tie Ruokokoskelle oli surkeassa kunnossa, mutta onneksi autonkuljettajana metsätyökeskuksessa toimiva Antonovien Viktor-poika sai käyttöönsä työpaikkansa kuorma-auton, jolla heinänhaku onnistui.

Vaikka Antonoveilla on edelleenkin lehmä ja vasikka, eivät he ole kuitenkaan moneen vuoteen tehneet heinää Ruokokoskelta. Mikko on jo kuollut ja karjanpito on siirtynyt Viktorin vastuulle, mutta Maria auttaa edelleen lypsyssä. Heinät Viktor tekee Koivuselän lähiniityiltä, joilta riittää hyvin heinää koko kylän karjalle. Kylässä on nimittäin enää 9 lehmää, kun niitä 20 vuotta sitten oli 40. Lampaiden ja vuohien määrä on romahtanut 200:sta 9:ään. Edellinen kenttätyömme ajoittui Venäjän murroksen vaikeimpiin vuosiin, jolloin elintarvikkeiden korkeiden hintojen vuoksi perheiden oli tuotettava itse huomattava osa ruoastaan.

Elintarviketilanteen paraneminen näkyy myös puutarhoissa. Vaikka miltei kaikki ympärivuotiset asukkaat kasvattavat edelleen perunaa ja muita hyötykasveja, on puutarhassa nykyään tilaa myös kukille.

Metsätöitä tekevät nyt muut

Viktor Antonov ja muut karjanpitäjät kuljettavat heinänsä nykyään pienillä puutarhatraktoreilla. Kun kyläläisille ei ole enää metsätöitä, ei heidän käytössään ole kuorma-autojakaan.

Koivuselän uusi kylä oli perustettu vuonna 1949 metsätyöntekijöiden asuinkyläksi, lesopunktiksi. Edellisen kenttätyöjaksomme aikana metsänhakkuita oltiin organisoimassa uudelleen tavalla, mikä johti pian metsätöiden loppumiseen kokonaan koivuselkäläsiltä. Metsäsektorin yksityistämisen yhteydessä perustettu Šujales-osakeyhtiö lopetti vuonna 1995 Koivuselän lesopunktin, jolloin siitä tuli pelkkä työnjohtoalue. Seurauksena oli hakkuiden ja työntekijöiden määrän nopea väheneminen ja viimein loppuminen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsätöitä Koivuselän ympäristömetsissä ovat tehneet muut kuin kylässä vakituisesti asuvat. Pysyvimmin hakkuita on tehnyt yritys, jonka työvoima on Ukrainasta. Puut kaadetaan moottorisahoilla ja kuljetetaan kahdella metsätraktorilla ajotien varteen, josta ne vievät eteenpäin toisen firman rekat. Ukrainalaisia metsätyöntekijöitä on kaikkiaan 8. He asuvat Koivuselässä yhteismajoituksessa kolme kuukautta kerrallaan, minkä jälkeen he ovat Ukrainassa perheensä luona 1–1,5 kuukautta ja palaavat taas töihin Koivuselkään.

Kesäasuntoja yhtä paljon kuin vakituisia

Metsätöiden loppumisen jälkeen Koivuselän väki väheni, joten myös koulu ja muita kylän palveluita lopetettiin. Rekisteritietojen mukaan olisi kylän asukasluku vuosien 1994 ja 2014 välillä pienentynyt 380:stä 210:een. Ympärivuotisten asukkaiden määrä on kuitenkin tällä hetkellä vain noin sata. Monet nuoret aikuiset asuvat ja työskentelevät Petroskoissa, vaikka ovatkin kirjoilla Koivuselässä. Myös monet vain kesällä kylässä asuvat on rekisteröity Koivuselkään.

Koivuselkä on vuoden 2006 paikallishallintouudistuksesta lähtien kuulunut Vieljärven kylähallinnon alaisuuteen. Sen Koivuselässä toimiva virkailija laski, että kylässä on 27 ympärivuotisessa käytössä olevaa asuntoa ja 24 kesäasuntoa. Kokonaan tyhjiä asuntoja olisi 13. Käytössä on vielä myös useamman asunnon parakkitaloja, joiden asunnot ovat huonossa kunnossa. Osa niistä on suunniteltu otettavaksi ränsistyneiden asuintalojen purkamisohjelmaan, jota Venäjän valtion ja Karjalan tasavallan rahoituksella parhaillaan toteutetaan. Purettavien talojen asukkaille pitäisi rakentaa uudet asunnot ja nyt keskustellaan siitä, minne ne sijoitettaisiin. Hallinto haluaisi ilmeisesti rakentaa ne Prääsään tai Vieljärvelle, purkutalojen asukkaat Koivuselkään.

Osa kesäasukkaista on vanhuksia, jotka asuvat talvet kaupungissa. Osa taas käyttää vanhempiensa kuoltua heiltä jäänyttä taloa datšana. Koivuselän tulevaisuuden kannalta erityisen kiinnostavia ovat ulkopuoliset, jotka ovat ostaneet Koivuselästä tyhjäksi jääneen talon tai rakentaneet sinne kokonaan uuden datšan.

Tuleeko Koivuselästä datšakylä?

Yksi tyhjäksi jääneen talon ostaneista on Pitkärannan tehtaalta viime vuonna eläkkeelle jäänyt Vasili. Hän on keväästä lähtien remontoinut taloaan ja se näyttää ulkoapäin aivan uudelta. Heinäkuun lopulla hän oli rakentamassa jo uusia ulkorakennuksia. Tontin ympäri on rakennettu korkea aita ja sen sisäpuolella haukkuu ärhäkkä koira. Perhe ja lapsenlapset ovat jo käyneet katsastamassa uuden talon. Vasili suunnittelee jäävänsä asumaan sinne myös talveksi.

Uudet datšat eroavat selvästi Koivuselän muista rakennuksista KUVA: ANTERO LEHIKOINEN

Kylän toiselta laidalta Koivujärven rannalta löytyy korkean teräsaidan sisältä kolmen talon muodostama datšayhteisö. Muuta puutarhaa ei ole kuin kukkapenkkejä. Yksi taloista on vanhasta rakennuksesta peruskorjattu ja kaksi on aivan uutta, tyyliltään Koivuselän muista taloista selvästi erottuvia. Talot on rakennuttanut petroskoilainen yrittäjä, joka käyttää vanhaa taloa kesäasuntonaan. Yhtä uusista taloista käyttää hänen poikansa perhe. Yrittäjä on ostanut lähinaapurista kaksi muutakin vanhaa taloa ja teettänyt niissä täydellisen remontin. Yhden niistä hän on myynyt petroskoilaisperheelle kesäasunnoksi, toinen on vielä myynnissä.

Muualta tulleet kesäasukkaat ovat Koivuselässä hyvin tuore ilmiö. Petroskoista on matkaa vain 140 kilometriä ja viimeistä 13 kilometrin hiekkatieosuutta lukuun ottamatta tie on erinomaisessa kunnossa. On hyvin mahdollista, että Koivuselästä kehittyy petroskoilaisten kesämökkikylä. Puhdasta datšakylää siitä tuskin kuitenkaan tulee, sillä jonkin verran siellä asunee ihmisiä tulevaisuudessa myös talvella. Juuri se, että kylässä on pysyvää asutusta, houkuttelee monia hankkimaan sieltä kesäasunnon. Tämä ei johdu välttämättä vain asumisen turvallisuudesta, vaan paikalliset asukkaat luovat kylään myös oman ilmapiirinsä. Edullisen sijaintinsa vuoksi Koivuselkä voi jatkossa kiinnostaa myös matkailijoita. Tutkijoiden kannattaa siten lähteä seuraavan kerran Koivuselkään jo kymmenen vuoden päästä selvittämään kylän muodonmuutoksen sen hetkistä vaihetta.