YTM Jani Lukkarinen Via Chicago                         

”Lots of people want to ride with you in the limo, but what you want is someone who will take the bus with you when the limo breaks down.” Oprah Winfrey

 Konferenssimatkailu ja –turismi on yksi akateemisen uran rakentamisen keskeisistä käytännöistä. Ääneen lausuttuna se on keino sekä verkostojen rakentamiselle ja ylläpitämiselle että lukijoiden hankkimiselle omille tutkimuksille ja tuloksille. Samalla se on rituaali, jolla pidetään yllä akateemisia hierarkioita ja artikuloidaan tieteenalan sisäisiä ristiriitoja.

 Energiamaantieteen väitöskirjantekijänä pääsin huhtikuussa ensimmäistä kertaa osallistumaan megaluokan konferenssiin, kun matkasin Chicagossa järjestettyyn Amerikan maantieteilijöiden yhdistyksen (AAG) vuosikonferenssiin. Blogikirjauksessa esittelen pieniä huomioita metropoli- ja konferenssitilojen paljaudesta ja kerrostuneisuudesta.

Konferenssin pääasiallinen pitopaikka, Hyatt Regency, joen yli kuvattuna. (Kuva: Jani Lukkarinen)

 

Hyatt Regency. Kun tapahtumaan saapuu lähes 8000 osallistujaa ja päällekkäisiä ohjelmanumeroita on sata, asettaa se järjestäjä organisaatiolle ja pitopaikalle vaatimuksia, joihin vain harvat kaupungit pystyvät vastaamaan. Käytännössä tämä tarkoitti Chicagossa kolmen hotellin konferenssitilojen ja yhden yliopistorakennuksen omistamista konferenssikäyttöön viikon ajaksi. Maanalaisten käytävien, kokolattiamattojen ja toisiaan muistuttavien salien tila tarjoaa puitteet anonymiteetille, jossa on mahdollista kuvitella tiedon tuotannon ja kohtaamisten tasa-arvoisuutta.

Windy City. Kaupunkina Chicago on maantieteelliselle konferenssille täydellinen näyttämö. Maine suurten järvien tuulisena metropolina ei ole tippaakaan liioiteltu, sillä pilvenpiirtäjien välissä purevan vastatuulen lisäksi pääsimme kokemaan muun muassa talven viimeiset lumisateet. Siinä missä 60-luvun kiviset pilvenpiirtäjät ja finanssikapitalismin uudemmat lasiset tornitalot rakentavat kaupungin siluettia, kohtaa kaduilla kuitenkin jatkuvasti asunnottomia kerjäämässä kolikoita. Myös viiden minuutin lähijunamatka liikekeskustasta paljastaa ”ruskean vyöhykkeen” hylätyt teollisuushallit ja 2008 alkaneen talouskriisin näkyvät jäljet. Kontrastit ovat valtavia ja niiden kautta maantiede elää.

Wilco-tornit” Chicago-joen varressa. (Kuva: Jani Lukkarinen)

Yankee Hotel Foxtrot. Kontrastit ovat kuitenkin usein toissijaisia, koska niin Chicago kuin akateeminen työkin ovat jo aikaa sitten paennut kokemuksia ja siirtynyt merkitysten tuotannon alueelle. Chicagon populaarit mielikuvat rakentuvat 1900-luvun alun gangstereista ja bluesista, paksupohjaisista pitsoista, pilvenpiirtäjistä ja Oprahista. Mielikuvat– kuten yllä olevat hotellirakennukset Wilcon vuoden 2002 levyn kansikuvasta – puhdistavat paikan moraalisista harkinnoista tai elettyyn tilaan liittyvistä kompleksisuuksista sekä luovat tervettä innostusta ja odotuksia. Vaikkapa pelkästään musiikin, tieteen tai TV-sarjojen kautta koettuna tila on huomattavasti helpommin paketoitavissa, siirrettävissä ja sisäistettävissä.

 

“Recognizing nature in the city, where our language itself has taught us to believe nature no longer exists, challenges our ability to see the world clearly–but to miss the city’s relation to nature and the country is in fact to miss much of what the city is.” William Cronon (1991: 19)

Nature’s Metropolis. Ympäristöhistorioitsija William Cronon on avannut kirjassaan Nature’s Metropolis Chicagon syntyhistoriaa luonnon abstraktioiden ja välitysten näkökulmasta. Rautateiden muodostamat kuljetusreitit, maa- ja metsätaloustuotteille kehitetyt standardit ja eri resurssien ympärille perustetut johdannaismarkkinat ovat innovaatioita, joiden kehitys ja leviäminen ovat kulkeneet käsikädessä metropolin kasvun kautta. Kaupunki ei ole ollut pelkästään luonnon ja talouden välinen solmukohta, vaan luonnon tuotteistamisen ja talouden muotojen kehittämisen tila, joka on vakiinnuttanut asemansa 1800-luvun mittaan. Juuri tuolle preerian perustalle ovat myös nykyiset pilvenpiirtäjät rakennettu.

Grönlannin sulavia jäätiköitä lentokoneesta kuvattuna. (Kuva: Johanna Hohenthal)

 

Akateeminen kapitalismi. Nämä ovat pohdintoja, joiden perustana toimivat toisten valmistelemat rahoitukset ja tutkijan asema yhteiskunnassa. Osallistuminen koneistoon peittää taakseen kuitenkin paljon sellaista, jonka pitäisi olla esillä kaikessa akateemisessa toiminnassa. Pelkästään omat lentomatkani tuottivat 1,2 tonnia hiilidioksidipäästöjä*, joka vastaa keskimääräisen kirgisialaisen vuosipäästöjä. Konferenssin mittakaavassa matkustamisen päästöt lienevät 4 tuhannen tonnin luokassa, joka on merkitsee hyvin konreettista suhdetta ympäristöön. Etääntymisen banaaliutta kuvaa ehkä parhaiten se, että lukuisissa esitelmissä puolustettiin lentoliikenteen, energiankulutuksen ja yksityisautoilun kaltaisia käytäntöjä, jotka pitävät yllä olemassa olevaa rakennetta.

Niin metropoleilla kuin konferenssimatkoillakin on tärkeä asema tiedon tuotannon globaaleissa verkostoissa, eikä niiden mahdollistamille kohtaamisille, esiintymistilaisuuksille ja kokemuksille ole nykymuotoisessa järjestelmässä korvaajaa. Kuitenkin molemmat tilalliset muodot ovat tulostaa pitkällisistä tarinoista, joiden avulla ne ovat saavuttaneet kaikessa banaaliudessaan luonnollisen aseman.

 

* SAS:n sivuston mukaan henkilökohtaisen hiilijalanjäljen kuittaaminen ja siitä seuraava puhdas oma tunto maksaisivat yhteensä 13,86 euroa.

 

 

FL Tarja Ignatius: Tutkimuksen näkökulman löytäminen voi olla hidas prosessi

 

"Sekä puukottaja että puukotettu kuuluwat olleen humalassa kuten tawallisesti Pankakosken työmiehet kaikissa huwi=tilaisuuksissa. Se Wiina, se Wiina!"

Karjalatar-lehdestä poimitun värikkään lainauksen tarkoitus on halpahintaisesti houkutella lukemaan kirjoitukseni, joka käsittelee näkökulman löytämisen vaikeutta historian alan väitöskirjaani. Tutkimuskohteenani on Lieksassa sijaitseva Pankakosken tehdasyhteisö, jossa vallinnut tapainturmelus pöyristytti Karjalattaren toimittajaa 4.9.1891.

Mikrohistoriallisen tutkimuksen kohteena Pankakoski on "tyypillisen epätyypillinen", toisin sanoen täysin tavallinen yhteisö, joita vastaavia Suomessa on lukuisia. Epätyypillinen tällaisesta kylästä kuitenkin alkaa tulla, kun sen historiaan alkaa perehtyä pintaa syvemmältä. Silloin alkaa huomata ne pienet johtolangat, joiden avulla pystyykin löytämään jotain uutta näkökulmaa vanhaan ideaan.

Pankakoski oli minulle Lieksassa syntyneenä ja kasvaneena jotenkin tuttu taajama, mutta varsinaisesti tutustuin alueen historiaan kirjoittaessani paikallisen yhdistyksen tilaushistoriaa. Kuulin Klemens Johan Saarelaisesta, ammattikunniastaan herkkähipiäisestä suutarista ja kerrassaan omalaatuisesta persoonasta. Luin vuoden 1918 tapahtumista, tapetuista työmiehistä ja kadonneista pöytäkirjoista. Minulle kerrottiin yhteiskuntaluokan mukaan rajatuista asuinalueista, siitä, miten toimihenkilöiden lasten ei ollut soveliasta mennä työväen asuttamalle Hangaspurolle, eikä hangaspurolaisten puolestaan herrojen reiteille. Pystyin Pankakosken sosialidemokraattisen yhdistyksen historiateoksessa, joka sai ylänimekseen Aatteen kuohuissa, vasta raottamaan alueen menneisyyttä.

Olin aiemmin saanut valmiiksi lisensiaattityöni tyystin toisesta aiheesta. Tutkimus oli väkisin väännetty, eikä tuntunut vievän mihinkään. Olin perin juurin tuskastunut sen kanssa ja niinpä kerran avasin suuni tutkijaseminaarissa: "Olenko ihan pähkähullu, jos vaihdan aihetta?" Maria Lähteenmäki, tuolloin Jutikkala-professori, vastasi nauraen: "Et tietenkään! Eihän kivirekeä kannata perässään vetää!"

Niinpä hylkäsin kivireen ja aloin työstää kokonaan uutta aihetta, jonka tutkimuskohteena oli Pankakoski. Ensin se oli epämääräinen hahmotelma kansalaisyhteiskunnan synnystä paikallisyhteisössä. Sain keskusteluissa lukuisten ihmisten kanssa kuulla, että aihe on tuossa muodossa puhki kulunut ja siihen pitäisi löytää uusi näkökulma. Seurasi ankaraa pohdintaa ja kirjallisuuteen ja lähteisiin perehtymistä. Entä, jos tutkisin, miksi juuri sosialidemokratiasta tuli suosituin kaikkien työväenaatteiden joukossa, "niinq silleen mikrohistorialliselta kantilta"? Siihen sain kokeneemmalta kollegalta happaman kuittauksen: "Sata kertaa tutkittu!"

Sitten keksin, tutkisin aihettani erikoisen persoonan, suutari Saarelaisen elämäkerran avulla, siitä tulisi oikein tyypillistä mikrohistoriaa. Carlo Ginzburgin Juusto ja madot kertoo mylläristä, miksen minä kirjoittaisi suutarista? Juuri saatuani uuden tutkimussuunnitelman valmiiksi, sähköpostiin ilmaantui tiedote Sami Suodenjoen tarkastettavasta väitöskirjasta: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Jaa, se idea olikin sitten jo keksitty aiemmin.

Seurasi hauduttelua ja muun muassa tiedotusopin opintoja, joiden pakollisiin luettaviin kuului Janne Seppäsen kirja Katseen voima – kohti visuaalista lukutaitoa. Sitä lukiessani mieleeni nousivat kuvat Pankakoskelta. Toden totta, työväentalon rakentaminen ja marssikulkueet tehtaan ohi olivat visuaalista retoriikkaa. Suojeluskunnan harjoitusten vieminen työväestön asuinalueelle oli vallankäyttöä tilaa haltuun ottamalla. Vallanvaihdos muutti myös tilaa ja ympäristöä. Siihen vielä viitekehykseksi hyvinvointivaltion syntyä ja siinä se tutkimussuunnitelma lopulta oli.

Vielä vein keskustelupaperin tutkijaseminaarin ihmeteltäväksi: "Okei, mielenkiintoista, mutta sulla on tässä oikeastaan kaksi tutkimusta, rajaa vielä pelkästään tuohon tila-aspektiin!" Siinä se nyt on, tutkimussuunnitelma ja selvät kuviot, miten tutkimustyö etenee. Enää tarvitsee vain kirjoittaa se hiton väitöskirja.

Maria Lähteenmäki
Vuoden Professori 2015
Luovuutta, paljon työtä ja mallikkaita esikuvia

Tulin valituksi Vuoden Professoriksi 2015. Tunnustus on sikäli merkittävä, että tänä vuonna Professoriliiton raati nosti toisen kerran palkittavaksi historioitsijan. Ensimmäisen kerran historiantutkija pääsi palkintopallille 1988, jolloin titteli annettiin akateemikko Eino Jutikkalalle (1907−2006). Olen näin vasta toinen historioitsija tällä listalla. Mitä valinta kertoo tästä ajasta? Ainakin se kertoo sen, että historiantutkimus koetaan yhteiskunnallisesti tärkeäksi alaksi, toiseksi sen, että meidän tutkimuksiamme luetaan ja niille annetaan arvoa.

Mutta miksi historiantutkimus on tärkeää kansalaisille? Ensimmäiseksi mieleen tulee tieteenalamme kansallinen merkitys: kansallisvaltio on argumentoitu suomen heimon menneisyydestä poimituilla yksittäisillä tapahtumilla ja tapahtumaketjuilla, joita on koottu aikojen alusta lähtien, ja jotka ammattihistorioitsijat ovat sitten järjestäneet eheäksi Suomen historiaksi. Historian professori Väinö Voionmaan (1869–1947) mukaan jo siitä lähtien kun suomalainen heimo asettui Suomenniemelle, alkoi se jo valmistella heimovaltiota. Voionmaan opettaja, historioitsija-poliitikko J.R. Danielson-Kalmari (1853−1933) puolestaan on selittänyt, että näin juurikin kävi, mutta sitten ruotsalaisten ristiretket 1000-luvulla katkaisivat Suomen itsenäisen valtiokehityksen. Vihdoin vuonna 1809 Suomesta tuli ’sisällisesti’ itsenäinen valtio, joka sai lopullisen itsenäisyyssinettinsä 1917. Näin ovat historiantutkijat raamittaneet ja selittäneet Suomen valtiollisen historian kehittyneen asteittain heimovaltiosta kansallisvaltioksi. Tämä kaoottisen menneisyyden hahmottamista suuresti avittanut eheä kertomus Suomesta sisällytettiin oppikirjoihin ja muihin lukukirjoihin, ja historiantutkijoiden arvostus nousi siinä määrin, että he pääsivät kansakunnan kaapin päälle määrittämään sitä, keitä muita sinne nostettaisiin.

Toisekseen, historiantutkijat ovat hyvin tärkeitä epeleitä kriisitilanteissa ja rajariidoissa. Ajatellaanpa vain onnetonta Ukrainaa. Historioitsijat kutsutaan pöydän ääreen selostamaan Ukrainaksi nimetyn alueen historiallisia rajoja, jotka ovat liukuneet vuosisatojen saatossa suuntaan jos toiseen alkaen kimmerialaisten ja skyyttien maasta goottien, mongolien ja kasakoiden alueiksi ja lopulta ukrainalaiseksi maaksi. Historiantutkija poimii nykypoliitikoille edullisimman rajalinjan, joka nousee sitten keskeisimmäksi argumentiksi yli muiden: ’Ukraina on ollut aina osa Venäjää’. Historiallisesti ajatellen väite on hölynpölyä, mutta väitteeseen antaa evidenssiä historioitsijan menneisyydessä tehdyistä rajarauhoista poimima sopiva rajalinja. Historia-aitan hyllyiltä löytyy argumentti joka lähtöön.

Kolmanneksi, historiallista tietoa ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät edelleen mitä erilaisimmat ryhmäkunnat ja joukkiot oman identiteettinsä eli omakuvansa rakentamisessa ja toimintansa legitimoimispuuhassa. Esimerkiksi sellainen kunnian- ja vallanhimoinen, aggressiivinen poliittinen ryhmittymä kuin natsit, jotka kokivat olevansa ’kolmantena valtakuntana’ suoraa historiallista jatkumoa ensimmäiselle todelliselle valtakunnalle, jo keskiaikana luodulle Saksalais-roomalaiselle (843–1806) ja toiselle valtakunnalle eli Saksan keisarikunnalle (1871−1919). Kansallissosialistien kertomukseen sopimattomat 1800-luvun Saksan löyhien valtioliittojen (1806–1871) sekä Weimarin tasavallan aika (1919–1933) jätettiin tarinaan ja imagoon sopimattomina pois. Myös etniset ryhmät hyödyntävät ja tarvitsevat historiaa. Ajatellaanpa vaikka saamelaisia, joiden etninen mobilisaatio alkoi toden teolla toisen maailmansodan jälkeen. Se on johtanut mm. kulttuuriautonomiaan, omaan kansallispäivään, lauluun ja lippuun sekä historiallisesta näkökulmasta aikaisemmin määrittelemättömän Saamenmaan rakentamiseen. Kaikki tämä menestys on argumentoitu historiallisella tiedolla. Eri ryhmien identiteettirakentamisen prosesseissa on tärkeää löytää mahdollisimman varhaisia tapahtumia, jolloin ryhmän ’historiallinen oikeutus’ esimerkiksi maahan, kieleen ja alueelliseen itsenäisyyteen tulee todistetuksi pitkän aikaperiodin perusteella.

Myös yksittäisille henkilöille, meille kaikille, historiallinen tieto on välttämätön todellisuuden jäsentämisessä ja ymmärtämisessä. Historiantutkija luo järjestystä. Hän poimii valmiiksi menneisyyden tähtitaivaalta sattumuksia, joista laaditaan kertomuksia. Tämä työ vaatii taitoa ja niinpä on muodostunut etenkin antiikin aikana, ja jo sitä ennenkin, erityinen menneisyyden selittäjien ammattikunta eli ammattihistorioitsijat. Varhaiset historioitsijat, kuten kreikkalainen Herodotos, roomalainen Tacitus ja tanskalainen Saxo Grammaticus loivat menneisyyden mallinnuksillaan pohjaa tuleville kronikoitsijoille ja historioitsijoille. Ammattikuntamme juuret ovat todella syvällä eurooppalaiseksi kutsutussa meneisyydessä.

Historiallinen tieto tukee näin sekä vallassa olijoita, vallan kahvaan haluavia, identiteettien rakentajia, se voi terapoida itsensä satuttaneita, se viihdyttää ja antaa suuntaa tulevaisuutta koskeville ratkaisuille. Dokumentoitua ja tulkittua historiaa hyödynnetään joka päivä, tässä ja nyt. Historiantutkimukset tukevat maailmanhahmottamisen prosesseissaan painivia ihmisiä yleensä, valtiopäämiehiä, mitä erilaisempia ryhmiä, sukuja, perheitä ja yksilöitä. Näihin seikkoihin perustuu yliopistoissa toimivan historiantutkija-ammattikunnan olemassaolon oikeutus ja historioitsijoiden tuottaman tekstimassan yhteiskunnallinen monipuolinen sovellettavuus. Valitessaan palkittavaksi historioitsijan, Professoriliiton monitieteinen hallitus osoitti erinomaista historiallista ymmärtämystä. Paljon, hyvin paljon kiitoksia siitä. Eläköön historiatiede nyt ja aina!