FM Teemu Korpijärvi: Mietteitä tutkijavaihdosta Brownin yliopistossa

Teksti ja kuvat: Teemu Korpijärvi

Tutkijavaihtoon ulkomaille lähteminen on hieno tilaisuus tutustua akateemiseen elämään Suomen ulkopuolella ja laajentaa omaa näkökulmaa yliopistomaailmasta. välillä tekee hyvää irrottautua totutuista rutiineista kotiyliopistossa ja suomalaisessa tutkimuskentässä.

Vaikka konferenssit, seminaarit ja aineistonkeruumatkat ovat vetäneet aiemminkin ulkomaille, olen kokenut väitöskirjatyöskentelyn ulkomailla eräänlaisena virstanpylväänä tutkijaksi kasvamisessa. Suomalaisessa rahoitusilmapiirissä vaikuttaa varsin realistiselta, että moni tutkija saa lähivuosina etsiä leipäpuuta ulkomaisten instituutioiden suojista. Omalta osaltani kynnystä laski se, että matkustan vaimoni Anna-Leenan kanssa. Hän lähti tutkijavaihtoon Helsingin yliopiston Alue- ja kulttuurintutkimuksen laitokselta. Elämäntilanne ei kaikkien kohdalla ole yhtä joustava ja perheellisellä kynnys matkustaa useammaksi kuukaudeksi – tai vuosiksi – ulkomaille voi osoittautua ylittämättömäksi.

Van Wickle -portit, jotka avataan kahdesti lukukaudessa; kerran sisäänpäin, tuoreiden opiskelijoiden saapuessa opinahjoonsa ja kerran ulospäin, valmistuneiden opiskelijoiden marssiessa ulos alma materistaan.

 

Tutkijavaihdon käytännöistä

Virallisten yhteistyöyliopistojen ulkopuolella tutkijavaihtoa harkitsevien on hyvä varautua siihen, että prosessi etenee hyvin itsenäisesti. Oppiaineen ja laitoksen taholta kyllä kannustettiin lähtöön ja tuettiin siinä, että vaihto edistäisi väitöskirjan etenemistä. Käytännön järjestelyt ja rahoitus jäivät kuitenkin hyvin pitkälti omalle vastuulle. Kannattaa muistaa, että mitä aiemmin vaihtoa ryhtyy suunnittelemaan, sitä vähemmän asian kanssa tulee lopulta kiire.  

Ensimmäinen askel on tietenkin etsiä yliopisto, jossa työskentelee omilta tutkimusintresseiltään vastuuohjaajaksi sopivia professoreita ja ottaa heihin kohteliaasti, mutta rohkeasti yhteyttä. Aloitin oman haeskeluni noin vuotta ennen suunniteltua tutkijavaihtoa jotta vastaanottavan yliopiston hallinnolla ja (tässä tapauksessa) Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisilla olisi varmasti riittävästi aikaa käsitellä asiani. Ohjaavan professorin suosituskirjeellä, tutkimussuunnitelmalla ja muilla hakudokumenteilla varustautuneena sain myötämielisen vastaanoton oikeastaan varsin vaivattomasti.

Viisumiprosessi oli toisinaan sähköisiltä palveluiltaan hieman sekava ja vaati useampia puheluita suurlähetystön palvelutiskille. Viisumin hankintaan liittyvistä asioista kannattaa ottaa hyvissä ajoin selvää. Päästyäni viisumihaastatteluun saakka, prosessi etenikin jo tehokkaasti.

Asumisjärjestelyt onnistuivat Brownin yliopiston asuntopalveluiden kautta, josta saimme kolmion talosta, jossa asuu samanaikaisesti yhdeksän kansainvälistä tutkijaa ja tutkijapariskuntaa. Tämä oli helpompi ratkaisu, kuin asunnon etsiminen yksityisiltä markkinoilta: sähköt, kaasu, lämmitys ja verkkopalvelut näet kuuluvat asunnon hintaan. Samalla pääsimme asumaan osana tutkijayhteisöä, jossa on edustettuna tutkijanuransa eri vaiheissa olevia ihmisiä, eri aloilta, ympäri maailmaa.

Sairas- ja matkavakuutukset sekä päivittäisten asioiden hoidon kotipuolessa järjestimme Suomessa hyvissä ajoin ennen kuin lähdimme matkaan.

 

Näkymä College Hilliltä, jolla Brownin yliopisto sijaitsee, kohti Providencen keskustan korkeampia rakennuksia. Providence on vajaan 180 000 asukkaan kaupunki.

 

Brownin yliopistossa

Brownin yliopisto sijaitsee pienehkössä Providencen kaupungissa Yhdysvaltojen pienimmässä osavaltiossa Rhode Islandilla. Brown on Yhdysvaltojen seitsemänneksi vanhin korkeakouluinstituutio. Yliopisto perustettiin vuonna 1764 ja se lukeutuu itärannikon perinteikkäisiin murattiyliopistoihin, joiden parissa se lasketaan ilmapiiriltään liberaaliksi ja rennoksi. Kampuksen ilmapiiri on innostava ja elinvoimainen, mikä selittyy varmasti osaltaan sillä, että opiskelija-aines on melko korkealuokkaista ja kansainvälistä. Myös opetusresurssit ovat varsin hyvät. Brown ei kuitenkaan välttämättä ole kovin edustava esimerkki keskimääräisestä yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Vaikka itse pidän suomalaista maksutonta korkeakoulutusta yhtenä sivistyksemme keskeisistä kivijaloista, vanha sanonta pitää täällä kutinsa: ”Rahalla saa ja hevosella pääsee.” Yhdysvaltalaisessa yliopistojen rahoituskulttuurissa myös yksityisten lahjoittajien osallistumisen merkitys on huomattavaa verrattuna suomalaiseen. Ehkä suomalaisilla yliopistoilla on varainhankinnassa vielä kehitettävää?

Baltian ristiretkiaikaan ja ihmismaantieteeseen suuntautuneen keskiajantutkijan näkökulmasta Brown on hieman kaksiteräinen miekka. Opetustarjonta ja keskiajantutkimuksen ympärille keskittynyt oheistoiminta on hyvinkin virkeää. Sen sijaan omiin tutkimusaiheisiini liittyviä alkuperäislähteitä ja Baltian alueen erityisasiantuntemusta keskiajalta on saatavilla paljon suppeammin kuin kotimaassa ja lähialueilla. Ohjauksen pääpaino onkin ollut uusissa näkökulmissa kulttuurialueiden rajapintojen, tilan ja aluemaantieteellisten keskus-rajaseutu –suhteiden tarkastelussa. Hyödylliseksi on osoittautunut myös käyttämiini metodeihin saamani tuki ja palaute tutkimuksessa käyttämistäni määritteistä ja menetelmistä.

 





Professori Charles M. Stang Harvardin yliopistosta esitelmöimässä Rhode Islandin keskiaikapiirille keskustoista ja periferioista itäisen Välimeren ja Silkkitien välillä. Luentotilana toimii Annmary Brownin (1837–1903) mausoleumi Brownin yliopistolla. Tässä haudassa ja museotilassa järjestettiin myös vierailevan apulaisprofessori Lesley Jacobsin muinaisenglannin oppitunnit.



 

Verratessani opiskelukokemuksiani Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa Brownissa auditoimiini kursseihin, huomaan näissä joitakin eroja. Vaikuttaa, että opiskelijat Brownissa tarttuvat hanakammin tilaisuuksiin esittää kysymyksiä ja ryhtyä keskusteluun opettajiensa kanssa. Luentojen painopiste tuntuu muutenkin olevan lähtökohdaltaan keskustelupainotteinen. Vastaavasti opiskelijoiden odotetaan valmistautuvan luennoille tutustumalla itsenäisesti kulloistakin aihetta käsitteleviin laajoihinkin kirjallisiin materiaaleihin. Vaikuttaisi siltä, että Brownissa opiskelijat lukevat itsenäisesti kurssikohtaisesti enemmän ja perinteisenmuotoista luennointia on vähemmän, kuin Suomessa. Luennon aluksi opettaja varmistaa, että kaikki ovat ”samalla sivulla” materiaaleissa ja toimii sen jälkeen keskustelun johdattajana ja oppaana opiskelijoille. Lukukausittainen opiskelijakohtainen kurssimäärä on kuitenkin suhteessa suppeamman oloinen ja neljä kurssia on jo täysi lukujärjestys. Auditoin kolmea kurssia väitöskirjatyöni ohella, mutta koska en osallistu loppukokeisiin ja saa arvosanaa, kokonaistyötaakkani on tutkinto-opiskelijaa kevyempi.

Mitä reissusta sitten jää käteen?



Työpisteeni Brownin yliopiston John D. Rockefeller Jr. –kirjastossa. Täällä, kollegiaalisesti”kiven sisässä”, tein Yhdysvalloissa tutkimustani.



 

Tutkijavaihdon, kuten muidenkin ulkomaanreissujen, keskeinen anti on ammatillisten kontaktien ja uusien tuttavuuksien solmiminen kollegoihin. Brownin kaltaisessa tiiviissä ja aktiivisessa yhteisössä tämä on osoittautunut melko helpoksi. Tilaisuuksia tavata kanssatutkijoita tarjoutuu sekä vapaa-ajalla että työn puitteissa. Mukavaa on myös ollut huomata kuinka oma aktiivisuus palkitaan ja uusia suhteita syntyy kohtuullisen vaivattomasti myös tieteenalarajojen ylitse.

Maisemanvaihdos tekee toisinaan hyvää ja uudessa ympäristössä voi orientoitua tutkimuksen tekemiseen tuoreella tavalla, jopa työn mekaanisempiin vaiheisiin voi keskittyä ehkä helpommin ilman tuttujen harrastusten ja kotitöiden muodostamia häiriötekijöitä.

Tämä matka on tutustuttanut minut moniin uusiin ihmisiin ja kiinnostaviin lähestymistapoihin tieteenalarajojen ylitse. Olen aloittanut uuden kielen opinnot (muinaisenglanti tai kansanomaisemmin anglosaksi), ylläpitänyt keskiajan latinaani ja työskennellyt pitkiä iltoja väitöskirjani parissa. Olen onnistunut pääsemään ylitse muutamasta teknisestä ja metodologisesta lukosta ja vaikka en ehkä olekaan saavuttanut aivan niitä kaikkia tänne tullessani itselleni asettamia tavoitteita, olen löytänyt apua ja tukea sellaisissa kysymyksissä, joita en ollut osannut tänne tullessani edes asettaa. Tämän lisäksi uskoisin englanninkieleni jonkin verran kohentuneen.

Kiitos uusien tuttavuuksien ja vanhojen ystävien, olen saanut tutustua paitsi Brownin yliopistoon, myös Worcesterissa sijaitseviin Clark Universityyn ja Worcesterin Polytechnic Instituteen sekä Bostonissa sijaitsevaan Harvardiin. Yksi lukukausi on lopulta kovin lyhyt aika ja työntäyteisenä se on kulunut kuin huomaamatta. Siinä, missä en vielä ole juurikaan ennättänyt potemaan koti-ikävää tiedän, että tulen vielä kaipaamaan itärannikon akateemista ilmapiiriä.

Tällä kokemuksella voinkin lämpimästi suositella kaikille väitöskirjatutkijoille ulkomaista tutkijavaihtoa – se on seikkailu, joka kannattaa!

 

Loppukevennyksenä eräs Clarkin yliopiston vanhan päärakennuksen luentosaleista Worcesterissa, jossa huomioni kiinnitti huoneen pulpettiasettelu. Takariviin on vaikea ”kätkeytyä”, koska kolmatta riviä peremmälle ei pääse!

Dosentti Jan Kuhanen: Kadonneen arkiston metsästäjät

Eräänä kuumana maaliskuisena perjantai-iltapäivänä saavuimme tutkimusavustajani kanssa Muganan katoliseen sairaalan Luoteis-Tansaniassa tarkoituksenamme selvittää, olisiko sairaalan potilaskertomuksia ja raportteja saatavilla tutkimustarkoituksiin. Sokkeloisen, modernin ja hyvin hoidetun sairaalan perimmäisessä, pienessä rakennuksessa, meidät otti ystävällisesti vastaan Sisar A., joka vastasi sanojensa mukaan sairaalan asiakirjahallinnosta. Kuultuaan, että havittelimme aineistoa 1970-loppua ja 1980-luvun alkua koskien, Sisar A. kertoi, että vanhaa aineistoa ei säilytetä enää hänen alaisuudessaan, vaan muualla. Joka tapauksessa aineisto on tallessa, ja sisar lupasi ystävällisesti selvittää, missä se sijaitsee. Voisimmeko palata asiaan maanantaina, sillä juuri nyt hänellä oli hieman kiire? Tottahan toki.

Palatessamme maanantaina sairaalaan Sisar A. kertoi, ettei hän tiedusteluista huolimatta ollut onnistunut paikallistamaa arkiston sijaintia. Uskoimme toki häntä, sillä hän paikalla ollessamme soitti useita puheluja eri tahoille pyrkien selvittämään, missä arkisto sijaitsi. Kellään ei tuntunut olevan vastausta, ja niinpä Sisar A. johdatti meidät potilasrekisteritoimistoon. Toimisto oli varsin kiireinen, mutta meille kerrottiin, että jos maltoimme odottaa hetkisen, toimistosta vastaava henkilö kertoisi meille, josko vanhaa materiaalia olisi tallessa heidän tiloissaan.

Istuessamme varjossa potilasrekisteritoimiston ulkopuolella luukulle saapui ilmeisen tuohtunut, kookas harmaantunut herrasmies valkoisessa takissa. Kipakka suahilinkielinen sananvaihto jatkui muutaman minuutin ja päätyi, kun harmaantunut herrasmies paukautti nipun papereita tiskiin ja poistui sadatellen paikalta. Apulaiseni hytkyi naurusta ja tiedustellessani hänen huvittuneisuutensa syytä hän totesi, että lääkäri hermostui, koska toimisto oli kadottanut kaksi viikkoa sitten kotiutetun potilaan paperit. Katsoimme toisiamme ja ymmärsimme tehtävämme mahdottomuuden. Tunnollisina tutkijoina kuitenkin tarkastimme luvan saatuamme potilasrekisteritoimiston dokumentit, jotka ulottuivat 1990-luvun alkuun. Kiitimme ja poistuimme.

Muganan sairaala perustettiin 1962. Sen merkitys lähialueen asukkaille on huomattava. Sairaalan historiallisen merkityksen arvioiminen väestön elinolojen kohentumisessa on kuitenkin vaikeaa, koska iso osa sairaalan historiaa, ja sitä kautta osa alueen sosiaali- ja terveyshistoriaa, uhkaa jäädä hämärän peittoon. Kyse ei ole ainoastaan Muganasta ja sairaaloista yleensä. Myös muiden hallinnonalojen arkistointikäytännöt ovat yhä epäsystemaattisia tai liki olemattomia. Eikä kyse ole ainoastaan Tansaniasta. Ugandassa paikalliset kalastajat myivät kalaa kansallisarkiston dokumentteihin käärittynä (paperi oli hyvälaatuista). Kyse ei ole myöskään tietämättömyydestä, vaan asenteista ja vallankäytöstä. Länsimaisten tutkijoiden tulva Afrikan maihin ja niiden arkistoihin on saanut aikaan vastareaktion. Bukobassa kuuntelin, kuinka piirikunnan lääkintäviranomainen selitti, että heillä ei ole olemassa arkistoa, vaikka saatoin nähdä pahvilaatikkopinot avoinna olleesta ovesta. Takavuosien hienovarainen ”the man with the key is gone..”- selitys on korvautunut kielteisellä epäluulolla ja tylyllä torjunnalla.

 Vikaa on myös meissä tutkijoissa. Länsimaalaiseen palvelukulttuuriin tottuneille asioiminen Afrikan arkistoissa on joskus liikaa. Tunnetusti me tutkijat olemme kaikkitietäviä ja kaukaa viisaita, ja tehtävänämme on (edelleen) tehdä se paikallisille selväksi. Kun huomaamme, että mikään ei toimi niin kuin pitäisi, mekin lakkaamme tekemästä niin. Monta kertaa, kun sydän pamppaillen, ruutuperille raapustettu arkistoviite hikoilevassa kädessä täristen, olen odottanut SITÄ dokumenttia eteeni, olen saanut lapun jossa lukee MISSING. Afrikan arkistojen olematon valvonta tarjoaa tilaisuuden, joka tekee joskus tutkijasta varkaan. Joten kiitos, arvon kollega, kuka lienetkin. Sinun takiasi matkustin 6000 kilometriä vetääkseni vesiperän.

Tansanian kansallisarkistossa onnistun löytämään sairaalaraportteja vuoteen 1964 saakka, en tosin Muganan sairaalasta. Sitten dokumentit loppuvat ja jäljet katoavat. Kadonneen arkiston metsästys jatkuu.