MA Jani Karhu: About a bad book and how to construct history

I found the biography of some musician from a bookstore sale. Eight euros and only some 200 pages told me right away that the book would not be a deep analysis of this musician’s life and person. Still, I thought to give it a try – who knows?     

A book is very bad. You would imagine that the motive to write this kind of book would be to uncover the thoughts and facts behind this person’s actions and life, from the point of view of this person himself. So to speak, it should make his life understandable. But to the contrary, I felt that the main purpose of this book was to express the author’s personal thoughts. At this moment, I feel that I know better the author’s ideas and points of view than those of the musician.

When I was thinking about this book and its annoying mediocrity, I drew a strong lesson on how to research history.  The main lesson is that you should conduct your study in such a way that you do justice to your sources. You should not fall victim to anachronisms and you should leave your own ideologies or attitudes out of your analysis.

Naturally, my next thought was: have I remembered these principles? Have I fell victim to the same clumsy subjectivity as the author of this book? There is always this danger when you analyse interviews, open survey answers or dusty documents out of the archives. I don’t know if I have, though I hope not.

Another annoying thing in the book was its storytelling, which was based totally on secondary sources. Facts were not asked from the subject of the book himself (or if they were, answers were not given), but rather they were taken from some people who had been the musician’s friends or occasional acquaintances.  And to finish, the author used big chunks of information from some old music magazine interviews.  This again led me to think about some guidelines in the research of history – new findings and constructions usually arise out of original sources. This time I was quite relieved. I have collected my own empirical data and I am doing the analysis myself, naturally reflecting on the overall theoretical frame.

These ideas were quite current, because in spring I am supposed to teach the methods of researching history to early stage students. I have noticed that these elements of working have become so self-evident that you really do not think of them, it comes automatically. However when you are trying to make somebody else understand in practice what really means to do justice to your sources or always ground your study to original sources, it´s healthy to stop for a while and practice some self-reflection.     

In the end, I realised that this book perhaps is not so bad. It made me rethink my own work, its strengths and challenges. I think that this is quite a good achievement, even though it most likely was not the author’s original purpose. As a conclusion: remember to read books, as even a bad one can provide some welcome ideas. 

FT Timo Kumpula: Arktinen merijää kutistuu

Pohjoinen jäämeri Jäämeri on pienin viidestä valtamerestä, ja sen pinta-ala on noin 15,5 miljoonaa neliökilometriä. Yhdysvaltain kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC tiedotti viime vuoden syyskuun lopulla, että arktisen merijään pinta-ala on 3,4 miljoonaa neliökilometriä, mikä oli alin lukema 33-vuotisen mittaushistorian aikana. Keskimäärin jääkansi on peittänyt vuosittaisessa minimissään syyskuussa noin 6 miljoonaa neliökilometriä. Cambridgen yliopiston professori Peter Wadham ennustaa kesästä 2015 ensimmäistä täysin jäätöntä kesää arktisella jäämerellä. Trendi sulamisen suhteen on varsin selkeä. Tarkasteltaessa sulamisen vauhtia (http://nsidc.org/) havaitaan, että merijään loppukesäinen väheneminen on selkeästi kiihtynyt vasta 2000-luvun alkupuolelta alkaen.

Arktisen merijään laajuuden tutkimus oli vaikeaa ennen satelliittiaikakauden alkua. Kattavaa tietoa arktisen merijään peittävyydestä on saatavilla vuodesta 1979. Loppuvuodesta 1978 NASA laukaisi Scanning Multichannel Microwave Radiometer (SMMR) -satelliitin, joka oli tarkoitettu arktisten ja antarktisten alueiden merijään tutkimukseen. Mikroaaltoradiometri mahdollisti aineiston keräyksen sääoloista riippumatta, sillä se skannaa maan- ja merenpintaa myös pilviverhon läpi.

Pohjoisen jäämeren jääpeitteen vuosittaisesta minimistä raportoitaessa kyseisen vuoden minimiarvoa verrataan aikajakson 1979—2000 minimikeskiarvoon. Arktisen merijään peittävyyden minimi saavutetaan vuosittain syyskuun puolen välin tienoilla. Heti syyskuun lopussa ja lokakuun alussa alkaa merijään jäätyminen. Esimerkiksi vuonna 2012 lokakuun aikana syntyi 230 000 neliökilometriä uutta jäätä. Tällä hetkellä tammikuun 13. jäätä on jo 12,7miljoonaa neliökilometriä. Ennusteet jäättömistä arktisista vesistä, voinevat pitää paikkansa mutta jäätön kausi jää varmuudella varsin lyhyeksi. Merenkulku kuitenkin helpottuu, jos alueella ei tavata juurikaan monivuotista paksua jäätä, mitä tietenkin syntyy sitä vähemmän mitä suurempi osa jäämassasta ehtii sulaa kesän aikana. Meriliikenne tulee edelleenkin vaatimaan erikoiskaluston vaikeiden ja muuttuvien jääolosuhteiden vuoksi.

Merijään sulamisella on varsin monenkirjavia seurauksia taloudellis-poliittisista sosio-ekologisiin. Pohjoisia alueita seuranneet ovat panneet merkille arktisella alueella tapahtuneen toiminnan aktivoitumisen. Alueen luonnonvarojen hyödyntämistä suunnitteleville merijään väheneminen on hyvä uutinen. Jäätön arktinen jäämeri olisi lottovoitto meriliikenteelle, sillä lyhyin reitti Aasian markkinoille, ja sieltä Eurooppaan on pohjoisten vesien kautta. Marraskuun puolivälissä 2012 luimme uutisen ensimmäisestä täydessä lastissa olleesta Ob-kaasutankkerista (288 metriä pitkä), joka vei lastin Hammerfestista Japanin Tobataan. Koillisväylän reitti on puolta lyhyempi kuin Suezin kautta ja säästää matkaa 20 päivää. Useat tahot ovat ilmaisseet huolestuneisuutensa Pohjoisella jäämerellä lisääntyvästä liikenteestä ja mahdollisista öljyn- ja kaasunporauskentistä kaukana merellä. Esimerkiksi onnettomuuksien sattuessa Koillisväylän alueella ei ole juurikaan öljyntorjuntakalustoa.

Pohjoisen jäämeren mannerjalusta on leveä, ja paikoitellen se ulottuu lähes pohjoisnavalle. Alueen kahdeksalla valtiolla (Norja, Venäjä, USA, Kanada, Tanska/Grönlanti ja Islanti) on oma osuutensa mannerjalustasta, eikä sen rajoista vielä ole kaikin paikoin sovittu, kuten erimielisyydet esimerkiksi Lomonosovin harjanteen omistuksesta osoittavat. Asia voi tuntua turhalta kinastelulta, mutta tosiasiassa kyseessä on kamppailu valtavista tunnetuista ja vielä tuntemattomista luonnonvarannoista.

Merijään sulamisella on myös laajempia vaikutuksia; ilmastovaikutuksia pohjoisilla alueilla ja globaalitasolla voidaan vain arvioida erilaisten ilmastoskenaarioiden avulla, myös vaikutukset Pohjoisen jäämeren ympäröivillä maa-alueilla ovat vaikeasti ennustettavissa. Yleisestä ilmaston lämpenemisestä pohjoisilla alueilla voi seurata eri kasvillisuusvyöhykkeiden siirtymistä pohjoiseen, mikä voi puolestaan ajaa joitakin pienialaisia arktisia ekosysteemejä häviämisen partaalle. Ikiroudan sulamisen kiihtyminen näyttää lisäävän metaanipäästöjä ja näin ollen voimistavan noidankehämäisesti kasvihuoneilmiötä. Moniin skenaarioihin liittyy lukuisia epävarmuustekijöitä.

Pohjoinen ulottuvuus  tarjoaa maantieteilijöillekkin  paljon tutkittavaa. Kaukokartoitus luo mahdollisuuden seurata niin arktisessa merijäässä kuin maa-alueilla tapahtuvia eritasoisia muutoksia. Useat satelliittiaineistot ovat muuttuneet ilmaisiksi ja ovat niin tutkijoiden kuin opiskelijoiden vapaasti ladattavissa. Monitieteiset, esimerkiksi  sosio-ekologiset,  hankkeet  voivat luoda kaukokartoitusaineistoille paitsi uusia sovellutuksia myös kokonaan uusia tulkintoja. Tätä kautta voi olla mahdollista lisätä tietämystä arktisen alueen muutosten syy- ja seuraussuhteista sekä vaikutuksista ympäröivään boreaaliseen vyöhykkeeseen tai jopa globaalille tasolle.

HiMa-blogi elokuu 2012

Maria Lähteenmäki

Jutikkala professori

Prahan kesä

Keskustorin reunassa olevan raatihuoneen kello löi kahdeksan, luurangot vetivät naruista ja tornin luukut avautuivat. Kummituksen näköiset kaupungin suojelusmiehet kiersivät kehää ahtaassa laatikossaan ja kansa hurrasi. Lopuksi korkealta tornin parvekkeelta trumpetisti julisti rauhaa Prahan historialliselle kaupungille. Sitä rauhaa olisi tarvittu ankarasti 1940-luvun alussakin. Edellisen päivän retki Euroopan vanhimmalle juutalaisten hautausmaalle (vanhimmat haudat 1400-luvulta), synagogaan, gettoon ja museoon kuristivat vieläkin kurkkua.

Osa meistä Historiallisen maantieteen XV. konferenssiin (6-10.8.2012) osallistuneista oli majoittunut vanhan kaupungin pikkuhotelleihin, osa siistiin ja toimivaan Park Inn hotelliin, joka oli lähellä kokouspaikkaamme, Charles universityä. Yliopisto oli 1800-luvun lopun tyylinen ja kotoisa. Konferenssin ohjelma koostui pääosin maantieteilijöiden puheenvuoroista, joissa oli myös meille historiantutkijoille paljon kiinnostavia aiheita. Omasta ja ohjattavieni näkökulmasta muun muassa Cambridgen yliopiston akateemiset matkat 1800-luvulla, tieteen kolonisoiminen, kansalliset rajat, Kanadan alkuperäiskansojen historialliset rajat ja urbaani muutos olivat tuttuja teemoja. Päähuomion tapaamisessa saivat ehkä maantieteen historia, historiallinen klimatologia ja ympäristön muutos.

Itä-Suomen historioitsijoiden ja maantieteilijöiden panos oli konferenssissa kaksijakoinen. Maantieteen yliopistonlehtori Minna Tanskanen esitteli sessiossa ”Historical Land Use”: Changes in Landscape Exploatation” paperinsa, joka käsitteli vähätuottoisten suopeltojen tulevaisuutta; ”The future of the underproductive mire fields in Finland”. Minna avasi teemaansa kertomalla soiden monista käytöistä Suomessa historiallisesta perspektiivistä käsin. Historiallinen maankäyttö -teema oli kokouksessa varsin suosittu: peräkkäisinä päivinä viisi sessiollista tutkijoita purki teemaa eri maihin sijoittuvien tapaustutkimustensa kautta.

Itse olin etsiytynyt konferenssiin historian jatko-opiskelijoiden pyynnöstä; he halusivat osallistua konferenssiin ja pyysivät minua rakentamaan heille session. Tein työtä käskettyä ja sain sessioehdotukseni ”Local Communities in Transition: Case of the Borderland between Sweden/Finland and Russia from the 17th to the Early 20th Century” läpi konferenssin ohjelmaan. Sessiomme oli menestyksellinen, siihen osallistui yli 20 kuulijaa, jotka esittivät myös ahkerasti kysymyksiä. Käsittelimme kaikissa esityksissä Karjalankannasta, mutta kukin eri näkökulmasta ja eri ajanjaksolta, mikä kiinnosti kuulijoita. Kannashan on raja-aluetutkijoille runsauden sarvi: Vuosina 1323-1721 alue oli Ruotsin omistuksessa, 1721-1812 keisarillisen Venäjän, 1812-1944 Suomen ja vuodesta 1944 jälleen Neuvostoliiton/Venäjän. Monenmoinen väki on noina vuosisatoina kulkenut Kannaksella suuntaan jos toiseen, elinkeinot ovat vaihtuneet ja poliittis-yhteiskunnalliset olot muokkautuneet ajan ideologisen hengen mukaan moneen kertaan.

Sessiomme aluksi Karjalan tutkimusinstituutin tutkija ja historian jatko-opiskelija Katri Issakainen esitteli 1600-luvun Viipurin sosiaalista rakennetta paperilla ”Social segregation of space in Sweden town in the 17th century”. Hänen jälkeensä niin ikään Karjalan tutkimusinstituutin jatko-opiskelija, petroskoilainen Maria Proskuriakova valotti 1700-luvun venäläisen varuskunnan elämää Viipurissa teemalla ”Social space of Russian garrison employees from the 1710s to the 1730s”.  Kolmannen kontribuution Karjalankannaksen monipolviseen historia-teemaan antoi Historia- ja maantieteiden laitoksen vt. amanuenssi ja Suomen historian jatko-opiskelija Riikka Myllys. Riikka vei kuulijat pois urbaanista yhteisöstä Kannaksen maaseudulle ja 1830-luvun lahjoitusmaariitoihin Salmin, Valkjärven ja Sakkolan pitäjissä; ”Resistance of Finnish peasants in the eastern borderland in the 1830s”. Kaikki jatko-opiskelijoidemme esitykset liittyivät heidän loppusuoralla oleviin väitöskirjatöihinsä.

Oma esitykseni käsitteli puolestaan 1900-luvun alun yhteiskunnallisen tilan muutoksia Kannaksen rajaseudulla, Terijoella ja Kivennavalla paperilla ”Political Tourism in the the Finnish-Russian Borderland in the 1910s-1930s ”. Poliittinen turismi on nousussa oleva ilmiö tänä päivänä kaikkialla maailmassa turismissa liikkuvan iso rahan ja valtavien ihmismäärien takia (turismi on globaalissa taloudessa eniten kasvanut ala – 2020 arvellaan ylitettävän 1.6 biljoonan matkailijan raja). Poliittiset toimijat ovatkin oivaltaneet, että juuri turismin kautta he pääsevät viemään sanomaansa läpi. Oman tulkintani mukaan poliittinen turismi alkoi Suomessa juuri Karjalankannaksen rajaseudulla 1920-luvun alussa, ja tätä ilmiötä esittelin yksityiskohtaisine matkareitteineen konferenssin osallistujille.

Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolisuudessaan kiinnostava. Oli myös hauska nähdä, kuinka maantieteilijät seilasivat menneen ja nykyisen välillä ”iänvanhoista” kartoista telekommunikaattoreihin. Jatko-opiskelijoille matkan hyöty on ilmeinen: oman paperin esitteleminen ja puolustaminen on mainiota harjoitusta, lisäksi tutkijaverkoston luominen ja sosiaalinen osallistuminen lujittavat pohjaa ammattitutkijaksi tulemisen tiellä.