Professori Maria Lähteenmäki: Saastuttaako politikointi tutkijat?
Yliopistoissa toimivan akateemisen eliitin paikka on
muuttunut dramaattisesti kun seurataan vuodesta 1907 lähtien eri
yhteiskunnallisten toimijoiden roolien muutoksia parlamentaarisessa
suomalaiskansallisessa politiikanteossa. Viimevuosien eduskunnasta,
ministerilistoilta ja EU-parlamentaarikkojen joukosta saa turhaan etsiä tiedekarriäärin
luoneita edustajia. Vaalien ehdokasasettelujen mukaan yliopistolaisia ei ole
näihin kansallisiin edustustehtäviin paljon tarjolla ja vaalitulosten mukaan
heitä ei sinne haluta; ei ole vetoa eikä
liioin työntöä. Yhteiskunnallinen työnjako näyttää edenneen huippuunsa,
sillä tieteellinen asiantuntijuus ei ole sitä, mitä tämän päivän
kansanedustajilta odotetaan. Kokonaan toinen kysymys on, onko Suomen
kaltaisella pienellä maalla varaa pitää korkeasti oppinut ammattikunta kokonaan
syrjässä politiikanteon arjesta.
Runsaat sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa yliopistoherrat kilpailivat ankarasti
parlamenttipaikoista talonpoikien, piikojen ja pappien seassa päästäkseen
vaikuttamaan poliittisiin ratkaisuihin ja maan tulevaisuuden suuntaan
1800-lukulaisen nationalisen hengen elähdyttäminä. Parlamenttipaikka oli hyvin
tavoiteltu yhtäältä henkilökohtaisen ja viiteryhmän vallan, yhteisöllisen
uskottavuuden ja vaikuttavuuden sekä kansallisen velvollisuuden ja kunnian
tähden. Näin etenkin suomalaisen puolueen/kokoomuksen piirissä, missä
kansanedustaja-professoreiden lukumäärä on ollut kautta aikain kaikkein suurin.
Vasemmistoon on ollut paljon vaikeampi rekrytoida yliopistolaisia ensinnäkin
siksi, että heitä on ollut tarjolla vähän, toisekseen siksi, että osa
työväenaktiiveista on vierastanut yliopistoväkeä yksin jo puolueidentiteettinsä
vuoksi. Kaiken kaikkiaan vasemmistoon sitoutuminen näyttää saastuttaneen
yliopistolaisia enemmän kuin oikeistoon kuuluminen.
Professori-poliitikkojen kysynnän huippu ajoittui vuosiin
1919-44, mikä kertoo etenkin aikakauden vaikeista poliittisista käänteistä ja
asiantuntijuuden elitistisyydestä. Nuoren kansakunnan oli lunastettava raskaan
sisäisen ja uhkaavan ulkoisen paineen alla olemassaolon oikeutensa, ja sitä
argumentoimaan tarvittiin alojensa huippuja.Toisen maailmansodan jälkeen
yliopistoväen osuus eduskunnassa alkoi laskea mitä lähemmäksi 1990-lukua
tultiin. Mitä korkeammaksi kansalaisten koulutustaso nousi, sitä
todennäköisimmin eduskuntaan tuli valituksi maisteriehdokas ja tohtorit
vetäytivät kulisseihin. Samalla politiikanteon julkisen ilmeen ja
toimintakulttuurin muutokset sekä koko politiikka-käsitteen moni-ilmeistyminen
alkoivat erkaannuttaa tutkijoita puoluepoliittisesta toiminnasta.
Niin ikään yliopistoinstituution rakenteelliset
muutokset, tieteenalojen pirtaloituminen aikaisempaa spesifisimpiin
osaamisalueisiin, yhä korkeammat tasovaatimukset, koventunut kilpailu,
objektiivisuuden korostaminen, kiristynyt työtahti ja kansainvälistymisen paine
ovat vieroittaneet tutkijat politiikan arjesta ja kimmonneet heidät
tieteellisiin sfääreihin. Puoluepolitiikan arjesta näyttävät olevan
kiinnostuneita pääosin vain alaan erikoistuneet politiikantutkijat. Jos
puoluepoliittisesti orientoituneet oppineet on leimattu vähemmän tieteellisiksi
ja 'saastuneiksi', ovat eräät poliittisiin liikkeisiin, etenkin etno- ja
vähemmistöpolitiikkaan sekä feministiseen ja vihreään politiikkaan julkisesti
sitoutuneet tutkijat hyväksytty. Sitoutuminen on voinut jopa edesauttaa
yliopistotoimiin pääsyä. Tämä tendenssi on alkanut murtaa asenteita ja raottaa
hivenen kaapin ovea myös puoluepoliitikko-tutkijoille.
Vaikka yliopistoissa puhutaan 'yhteiskunnallisesta
vaikuttavuudesta' arvona sinänsä, se on toistaiseksi jäänyt osaamiskriteerinä
marginaaliin. Ehkä sekin tietotaito tulisi pisteyttää samalla tavalla kuin
rahanhankinta, julkaisut ja opetustyö, jotta ns. eristyksiin joutuneet tutkijat
saataisiin vedettyä takaisin yhteiskuntavastuullisempaan toimintaan. Tämän
toiveenhan ovat viime aikoina esittäneet sekä valtiovalta että Suomalainen
Tiedeakatemia. Yliopistoväen paikka yhteiskunnallisessa työnjaossa ja siihen
sisältyvä panos-tuotos-suhde kaipaa joka tapauksessa kipeästi avointa
keskustelua ja uudelleenarviointia.
Kirjoitusta on inspiroinut vasta valmistunut tutkimukseni
'Väinö Voionmaa, puolue- ja geopoliitikko' (SKS 2014).
Kannatan lämpimästi yhteiskunnallisen vaikuttamisen lisäämistä yliopistojen pisteytyksiin. Pisteytysjärjestelmää sinänsä en kannata, mutta jos sen täytyy olla olemassa, niin ehkä tämän asian lisäys siihen voisi muuttaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen sanahelinästä käytännöllisempään suuntaan. Tai ainakin antaa sille tarpeellista huomiota ja arvostusta. Pisteitä saadakseen ei mielestäni tarvitsisi olla puoluepoliitikko, vaan monenlaisen vaikuttamisen tulisi kuulua yliopistolaisten työhön - esimerkiksi bloggaamisen.
VastaaPoista