FM Teemu Korpijärvi: Mietteitä tutkijavaihdosta Brownin yliopistossa

Teksti ja kuvat: Teemu Korpijärvi

Tutkijavaihtoon ulkomaille lähteminen on hieno tilaisuus tutustua akateemiseen elämään Suomen ulkopuolella ja laajentaa omaa näkökulmaa yliopistomaailmasta. välillä tekee hyvää irrottautua totutuista rutiineista kotiyliopistossa ja suomalaisessa tutkimuskentässä.

Vaikka konferenssit, seminaarit ja aineistonkeruumatkat ovat vetäneet aiemminkin ulkomaille, olen kokenut väitöskirjatyöskentelyn ulkomailla eräänlaisena virstanpylväänä tutkijaksi kasvamisessa. Suomalaisessa rahoitusilmapiirissä vaikuttaa varsin realistiselta, että moni tutkija saa lähivuosina etsiä leipäpuuta ulkomaisten instituutioiden suojista. Omalta osaltani kynnystä laski se, että matkustan vaimoni Anna-Leenan kanssa. Hän lähti tutkijavaihtoon Helsingin yliopiston Alue- ja kulttuurintutkimuksen laitokselta. Elämäntilanne ei kaikkien kohdalla ole yhtä joustava ja perheellisellä kynnys matkustaa useammaksi kuukaudeksi – tai vuosiksi – ulkomaille voi osoittautua ylittämättömäksi.

Van Wickle -portit, jotka avataan kahdesti lukukaudessa; kerran sisäänpäin, tuoreiden opiskelijoiden saapuessa opinahjoonsa ja kerran ulospäin, valmistuneiden opiskelijoiden marssiessa ulos alma materistaan.

 

Tutkijavaihdon käytännöistä

Virallisten yhteistyöyliopistojen ulkopuolella tutkijavaihtoa harkitsevien on hyvä varautua siihen, että prosessi etenee hyvin itsenäisesti. Oppiaineen ja laitoksen taholta kyllä kannustettiin lähtöön ja tuettiin siinä, että vaihto edistäisi väitöskirjan etenemistä. Käytännön järjestelyt ja rahoitus jäivät kuitenkin hyvin pitkälti omalle vastuulle. Kannattaa muistaa, että mitä aiemmin vaihtoa ryhtyy suunnittelemaan, sitä vähemmän asian kanssa tulee lopulta kiire.  

Ensimmäinen askel on tietenkin etsiä yliopisto, jossa työskentelee omilta tutkimusintresseiltään vastuuohjaajaksi sopivia professoreita ja ottaa heihin kohteliaasti, mutta rohkeasti yhteyttä. Aloitin oman haeskeluni noin vuotta ennen suunniteltua tutkijavaihtoa jotta vastaanottavan yliopiston hallinnolla ja (tässä tapauksessa) Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisilla olisi varmasti riittävästi aikaa käsitellä asiani. Ohjaavan professorin suosituskirjeellä, tutkimussuunnitelmalla ja muilla hakudokumenteilla varustautuneena sain myötämielisen vastaanoton oikeastaan varsin vaivattomasti.

Viisumiprosessi oli toisinaan sähköisiltä palveluiltaan hieman sekava ja vaati useampia puheluita suurlähetystön palvelutiskille. Viisumin hankintaan liittyvistä asioista kannattaa ottaa hyvissä ajoin selvää. Päästyäni viisumihaastatteluun saakka, prosessi etenikin jo tehokkaasti.

Asumisjärjestelyt onnistuivat Brownin yliopiston asuntopalveluiden kautta, josta saimme kolmion talosta, jossa asuu samanaikaisesti yhdeksän kansainvälistä tutkijaa ja tutkijapariskuntaa. Tämä oli helpompi ratkaisu, kuin asunnon etsiminen yksityisiltä markkinoilta: sähköt, kaasu, lämmitys ja verkkopalvelut näet kuuluvat asunnon hintaan. Samalla pääsimme asumaan osana tutkijayhteisöä, jossa on edustettuna tutkijanuransa eri vaiheissa olevia ihmisiä, eri aloilta, ympäri maailmaa.

Sairas- ja matkavakuutukset sekä päivittäisten asioiden hoidon kotipuolessa järjestimme Suomessa hyvissä ajoin ennen kuin lähdimme matkaan.

 

Näkymä College Hilliltä, jolla Brownin yliopisto sijaitsee, kohti Providencen keskustan korkeampia rakennuksia. Providence on vajaan 180 000 asukkaan kaupunki.

 

Brownin yliopistossa

Brownin yliopisto sijaitsee pienehkössä Providencen kaupungissa Yhdysvaltojen pienimmässä osavaltiossa Rhode Islandilla. Brown on Yhdysvaltojen seitsemänneksi vanhin korkeakouluinstituutio. Yliopisto perustettiin vuonna 1764 ja se lukeutuu itärannikon perinteikkäisiin murattiyliopistoihin, joiden parissa se lasketaan ilmapiiriltään liberaaliksi ja rennoksi. Kampuksen ilmapiiri on innostava ja elinvoimainen, mikä selittyy varmasti osaltaan sillä, että opiskelija-aines on melko korkealuokkaista ja kansainvälistä. Myös opetusresurssit ovat varsin hyvät. Brown ei kuitenkaan välttämättä ole kovin edustava esimerkki keskimääräisestä yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Vaikka itse pidän suomalaista maksutonta korkeakoulutusta yhtenä sivistyksemme keskeisistä kivijaloista, vanha sanonta pitää täällä kutinsa: ”Rahalla saa ja hevosella pääsee.” Yhdysvaltalaisessa yliopistojen rahoituskulttuurissa myös yksityisten lahjoittajien osallistumisen merkitys on huomattavaa verrattuna suomalaiseen. Ehkä suomalaisilla yliopistoilla on varainhankinnassa vielä kehitettävää?

Baltian ristiretkiaikaan ja ihmismaantieteeseen suuntautuneen keskiajantutkijan näkökulmasta Brown on hieman kaksiteräinen miekka. Opetustarjonta ja keskiajantutkimuksen ympärille keskittynyt oheistoiminta on hyvinkin virkeää. Sen sijaan omiin tutkimusaiheisiini liittyviä alkuperäislähteitä ja Baltian alueen erityisasiantuntemusta keskiajalta on saatavilla paljon suppeammin kuin kotimaassa ja lähialueilla. Ohjauksen pääpaino onkin ollut uusissa näkökulmissa kulttuurialueiden rajapintojen, tilan ja aluemaantieteellisten keskus-rajaseutu –suhteiden tarkastelussa. Hyödylliseksi on osoittautunut myös käyttämiini metodeihin saamani tuki ja palaute tutkimuksessa käyttämistäni määritteistä ja menetelmistä.

 





Professori Charles M. Stang Harvardin yliopistosta esitelmöimässä Rhode Islandin keskiaikapiirille keskustoista ja periferioista itäisen Välimeren ja Silkkitien välillä. Luentotilana toimii Annmary Brownin (1837–1903) mausoleumi Brownin yliopistolla. Tässä haudassa ja museotilassa järjestettiin myös vierailevan apulaisprofessori Lesley Jacobsin muinaisenglannin oppitunnit.



 

Verratessani opiskelukokemuksiani Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa Brownissa auditoimiini kursseihin, huomaan näissä joitakin eroja. Vaikuttaa, että opiskelijat Brownissa tarttuvat hanakammin tilaisuuksiin esittää kysymyksiä ja ryhtyä keskusteluun opettajiensa kanssa. Luentojen painopiste tuntuu muutenkin olevan lähtökohdaltaan keskustelupainotteinen. Vastaavasti opiskelijoiden odotetaan valmistautuvan luennoille tutustumalla itsenäisesti kulloistakin aihetta käsitteleviin laajoihinkin kirjallisiin materiaaleihin. Vaikuttaisi siltä, että Brownissa opiskelijat lukevat itsenäisesti kurssikohtaisesti enemmän ja perinteisenmuotoista luennointia on vähemmän, kuin Suomessa. Luennon aluksi opettaja varmistaa, että kaikki ovat ”samalla sivulla” materiaaleissa ja toimii sen jälkeen keskustelun johdattajana ja oppaana opiskelijoille. Lukukausittainen opiskelijakohtainen kurssimäärä on kuitenkin suhteessa suppeamman oloinen ja neljä kurssia on jo täysi lukujärjestys. Auditoin kolmea kurssia väitöskirjatyöni ohella, mutta koska en osallistu loppukokeisiin ja saa arvosanaa, kokonaistyötaakkani on tutkinto-opiskelijaa kevyempi.

Mitä reissusta sitten jää käteen?



Työpisteeni Brownin yliopiston John D. Rockefeller Jr. –kirjastossa. Täällä, kollegiaalisesti”kiven sisässä”, tein Yhdysvalloissa tutkimustani.



 

Tutkijavaihdon, kuten muidenkin ulkomaanreissujen, keskeinen anti on ammatillisten kontaktien ja uusien tuttavuuksien solmiminen kollegoihin. Brownin kaltaisessa tiiviissä ja aktiivisessa yhteisössä tämä on osoittautunut melko helpoksi. Tilaisuuksia tavata kanssatutkijoita tarjoutuu sekä vapaa-ajalla että työn puitteissa. Mukavaa on myös ollut huomata kuinka oma aktiivisuus palkitaan ja uusia suhteita syntyy kohtuullisen vaivattomasti myös tieteenalarajojen ylitse.

Maisemanvaihdos tekee toisinaan hyvää ja uudessa ympäristössä voi orientoitua tutkimuksen tekemiseen tuoreella tavalla, jopa työn mekaanisempiin vaiheisiin voi keskittyä ehkä helpommin ilman tuttujen harrastusten ja kotitöiden muodostamia häiriötekijöitä.

Tämä matka on tutustuttanut minut moniin uusiin ihmisiin ja kiinnostaviin lähestymistapoihin tieteenalarajojen ylitse. Olen aloittanut uuden kielen opinnot (muinaisenglanti tai kansanomaisemmin anglosaksi), ylläpitänyt keskiajan latinaani ja työskennellyt pitkiä iltoja väitöskirjani parissa. Olen onnistunut pääsemään ylitse muutamasta teknisestä ja metodologisesta lukosta ja vaikka en ehkä olekaan saavuttanut aivan niitä kaikkia tänne tullessani itselleni asettamia tavoitteita, olen löytänyt apua ja tukea sellaisissa kysymyksissä, joita en ollut osannut tänne tullessani edes asettaa. Tämän lisäksi uskoisin englanninkieleni jonkin verran kohentuneen.

Kiitos uusien tuttavuuksien ja vanhojen ystävien, olen saanut tutustua paitsi Brownin yliopistoon, myös Worcesterissa sijaitseviin Clark Universityyn ja Worcesterin Polytechnic Instituteen sekä Bostonissa sijaitsevaan Harvardiin. Yksi lukukausi on lopulta kovin lyhyt aika ja työntäyteisenä se on kulunut kuin huomaamatta. Siinä, missä en vielä ole juurikaan ennättänyt potemaan koti-ikävää tiedän, että tulen vielä kaipaamaan itärannikon akateemista ilmapiiriä.

Tällä kokemuksella voinkin lämpimästi suositella kaikille väitöskirjatutkijoille ulkomaista tutkijavaihtoa – se on seikkailu, joka kannattaa!

 

Loppukevennyksenä eräs Clarkin yliopiston vanhan päärakennuksen luentosaleista Worcesterissa, jossa huomioni kiinnitti huoneen pulpettiasettelu. Takariviin on vaikea ”kätkeytyä”, koska kolmatta riviä peremmälle ei pääse!

Dosentti Jan Kuhanen: Kadonneen arkiston metsästäjät

Eräänä kuumana maaliskuisena perjantai-iltapäivänä saavuimme tutkimusavustajani kanssa Muganan katoliseen sairaalan Luoteis-Tansaniassa tarkoituksenamme selvittää, olisiko sairaalan potilaskertomuksia ja raportteja saatavilla tutkimustarkoituksiin. Sokkeloisen, modernin ja hyvin hoidetun sairaalan perimmäisessä, pienessä rakennuksessa, meidät otti ystävällisesti vastaan Sisar A., joka vastasi sanojensa mukaan sairaalan asiakirjahallinnosta. Kuultuaan, että havittelimme aineistoa 1970-loppua ja 1980-luvun alkua koskien, Sisar A. kertoi, että vanhaa aineistoa ei säilytetä enää hänen alaisuudessaan, vaan muualla. Joka tapauksessa aineisto on tallessa, ja sisar lupasi ystävällisesti selvittää, missä se sijaitsee. Voisimmeko palata asiaan maanantaina, sillä juuri nyt hänellä oli hieman kiire? Tottahan toki.

Palatessamme maanantaina sairaalaan Sisar A. kertoi, ettei hän tiedusteluista huolimatta ollut onnistunut paikallistamaa arkiston sijaintia. Uskoimme toki häntä, sillä hän paikalla ollessamme soitti useita puheluja eri tahoille pyrkien selvittämään, missä arkisto sijaitsi. Kellään ei tuntunut olevan vastausta, ja niinpä Sisar A. johdatti meidät potilasrekisteritoimistoon. Toimisto oli varsin kiireinen, mutta meille kerrottiin, että jos maltoimme odottaa hetkisen, toimistosta vastaava henkilö kertoisi meille, josko vanhaa materiaalia olisi tallessa heidän tiloissaan.

Istuessamme varjossa potilasrekisteritoimiston ulkopuolella luukulle saapui ilmeisen tuohtunut, kookas harmaantunut herrasmies valkoisessa takissa. Kipakka suahilinkielinen sananvaihto jatkui muutaman minuutin ja päätyi, kun harmaantunut herrasmies paukautti nipun papereita tiskiin ja poistui sadatellen paikalta. Apulaiseni hytkyi naurusta ja tiedustellessani hänen huvittuneisuutensa syytä hän totesi, että lääkäri hermostui, koska toimisto oli kadottanut kaksi viikkoa sitten kotiutetun potilaan paperit. Katsoimme toisiamme ja ymmärsimme tehtävämme mahdottomuuden. Tunnollisina tutkijoina kuitenkin tarkastimme luvan saatuamme potilasrekisteritoimiston dokumentit, jotka ulottuivat 1990-luvun alkuun. Kiitimme ja poistuimme.

Muganan sairaala perustettiin 1962. Sen merkitys lähialueen asukkaille on huomattava. Sairaalan historiallisen merkityksen arvioiminen väestön elinolojen kohentumisessa on kuitenkin vaikeaa, koska iso osa sairaalan historiaa, ja sitä kautta osa alueen sosiaali- ja terveyshistoriaa, uhkaa jäädä hämärän peittoon. Kyse ei ole ainoastaan Muganasta ja sairaaloista yleensä. Myös muiden hallinnonalojen arkistointikäytännöt ovat yhä epäsystemaattisia tai liki olemattomia. Eikä kyse ole ainoastaan Tansaniasta. Ugandassa paikalliset kalastajat myivät kalaa kansallisarkiston dokumentteihin käärittynä (paperi oli hyvälaatuista). Kyse ei ole myöskään tietämättömyydestä, vaan asenteista ja vallankäytöstä. Länsimaisten tutkijoiden tulva Afrikan maihin ja niiden arkistoihin on saanut aikaan vastareaktion. Bukobassa kuuntelin, kuinka piirikunnan lääkintäviranomainen selitti, että heillä ei ole olemassa arkistoa, vaikka saatoin nähdä pahvilaatikkopinot avoinna olleesta ovesta. Takavuosien hienovarainen ”the man with the key is gone..”- selitys on korvautunut kielteisellä epäluulolla ja tylyllä torjunnalla.

 Vikaa on myös meissä tutkijoissa. Länsimaalaiseen palvelukulttuuriin tottuneille asioiminen Afrikan arkistoissa on joskus liikaa. Tunnetusti me tutkijat olemme kaikkitietäviä ja kaukaa viisaita, ja tehtävänämme on (edelleen) tehdä se paikallisille selväksi. Kun huomaamme, että mikään ei toimi niin kuin pitäisi, mekin lakkaamme tekemästä niin. Monta kertaa, kun sydän pamppaillen, ruutuperille raapustettu arkistoviite hikoilevassa kädessä täristen, olen odottanut SITÄ dokumenttia eteeni, olen saanut lapun jossa lukee MISSING. Afrikan arkistojen olematon valvonta tarjoaa tilaisuuden, joka tekee joskus tutkijasta varkaan. Joten kiitos, arvon kollega, kuka lienetkin. Sinun takiasi matkustin 6000 kilometriä vetääkseni vesiperän.

Tansanian kansallisarkistossa onnistun löytämään sairaalaraportteja vuoteen 1964 saakka, en tosin Muganan sairaalasta. Sitten dokumentit loppuvat ja jäljet katoavat. Kadonneen arkiston metsästys jatkuu.

Professor Alfred Colpaert: Caprivi, from “Zipfel” to Zambezi region

The Zambezi region is an interesting area, a sub-tropical part of Namibia, but until 2013 is was better known as the Caprivi Strip. I have been doing research in the eastern parts of the Zambezi region since 2006 on several projects. Since that year much has changed, certainly during the last five years.

The Caprivi Strip, a colonial” artifact” in the north-east of Namibia is a long and narrow strip of land, ending in the Zambezi and Chobe floodplains. Nearly 450 kilometers long and about 30 kilometers wide, most of the strip is very sparsely inhabited, savannah like forest. The strip is wedged between Angola, Zambia and Botswana. The former name of the area, Caprivi, was never actually decided upon, and was a reminder to the German Chancellor Leo von Caprivi, who negotiated the area in 1890 to create a corridor between German west and east Africa. The term Caprivi Zipfel was later used to indicate the useless “appendix” in the northern parts of German South-West Africa.

The remote location, 1200 kilometers from South-West Africa´s capital Windhoek limited economic value, malaria, bilharzia and no navigable route by the Zambezi to east Africa, left the area mostly without German control and without white settlement. Germany lost its South-West African colony to Britain at the beginning of WW 1 and later became a protectorate of South Africa. Although South-Africa had aspirations to include South-West Africa as a fifth province this never became reality. Caprivi, however, proved of strategic importance and was administrated directly from Pretoria, as its advanced position in southern Africa became evident during the border war with Angola during Namibia’s struggle for independence.

Namibia, the Zambezi region and Southern Africa




The Zambezi region, and nature protection

From the 1970’s until Namibia’s independence the Caprivi area became a highly militarized area with a large number of military bases, training areas and air fields. Most bases are now out of use and have been reclaimed by nature, but their names remain. For example Fort Doppies near the Kwando river has become part of local legend, with tales about the lion who was the pet animal of the soldiers serving there (Teddy the Lion). After independence much of these formerly military areas have been transformed in national parks and nature conservation areas.

The main city is Katima Mulilo, a little frontier town, on the border with Zambia is the regional capital. The town was formerly a predominantly garrison town, with only a few shops and recreation possibilities. After independence the South African Defense Force left and being a major employer the economy of the area suffered greatly. This led to local unrest and in 1999 a short lived secession movement operated in the area. To overcome the economic problems the Namibian government has improved roads, build a bridge to Zambia and has expanded the regional University of Namibia Campus. The Trans-Caprivi transport route to the Zambian copper mining area proved successful and the economy of the town has improved markedly in the last ten years. At present Katima is a small bristling town with modern shops and even traffic lights. New office blocks are being built to accommodate local government. Although most of the new economy is based upon transport and traffic between Zambia and Namibia, new sources of income are needed.

The rural areas of the Zambezi region are communal land, which are administered by traditional authorities. Rural life has stayed predominantly traditional, small scale farming and cattle herding are the predominant forms of livelihood. Cattle are herded daily and graze the floodplains during the dry season and the higher grounds during the floods in April – May. Except for the town area, houses are mostly build of mud, but presently more brick houses can be found also in the rural areas. Health services and schools are available in the larger villages and the urban center, but even with modern services available people still consult traditional healers. And although most people are devote Christians, the belief in ghosts, black magic and curses is widespread. This perhaps is one of the reasons for the high AID/HIV prevalence in the area.

The climate of the area is subtropical, temperatures ranging from +0 to +40 Celsius, and in Namibian terms is very moist, with 680 mm or rain annually, and the availability of perennial water is of course a major attraction in southern Africa. The mighty Zambezi, and its tributary the Chobe flood annually in April - May, and the floodplains form an enormous sanctuary for birds, reptiles and hippos. On the higher, dryer parts buffalo, elephant lion and other large mammals can be found. Even though there are large protected nature areas, tourism has not been developed as well as in the neighboring country Botswana. There are several explanations for this, the lack of security during the last years of the UNITA insurgency in Angola, lawlessness, poaching, and the human wildlife conflict. Only recently armed military have started to patrol the park areas, whereas in Botswana the army has been long known for its harsh tactics against poachers. Local farmers rely on the floodplains for cultivation and use the rivers for fishing, transportation and drinking water. This creates conflict as also elephant and buffalo need access to water and on their way trample fields and can be dangerous to humans. Because the parks in the Caprivi are not well developed, Katima has stayed a stopover for people on their way from Botswana to the tourist attractions in western Namibia, Etosha, the coastal areas and the Namib Desert.



                    Traditional canoe with a load of reed on the Zambezi River.

However, things are changing, UNAM has an education program on tourism and wildlife management, new Lodges have opened and more boats suitable for tourism are available on the Zambezi River. Sport fishing is increasing as the Zambezi Tiger fish is an excellent game fish, and fish over 5 kg are not rare. The history of the area attracts many former South African serviceman, interested in visiting the areas they served in. Also an increasing number of middle class African families are more and more interested in travelling and tourism.

From my own experiences in the Caprivi River Lodge, a medium priced lodge on the banks of the Zambezi River, the number of black African (remember there are also white Africans) has steadily increased, and nowadays perhaps about half of all customers are non-white. They are professionals staying in Katima for various projects, NGO’s and European and South-African tourists. One of the main hindrances for tourists are the slow and difficult border procedures. The easiest crossing is to and from Botswana, but also here one first has to check through the Botswana border post, and after about one kilometer across the river again but now to enter Namibia. To cross from Namibia to Zambia is even more difficult, at the Zambian site one has to pay in different currencies, car insurance, carbon tax, road tax and for a visa, partly in US dollar and partly in Zambian money, and remember the border crossings are only open during daytime. A one stop border post system would be a solution, but also multi-state and multi-entry visa would mean more fluent tourist flows and therefore more revenues for local economies.

The ruins of Fort Doppies near the Kwando River

 

  


The Chobe floodplain seen from the Botswanan side, on the left the scenic Baobab tree.

YTM Jani Lukkarinen Via Chicago                         

”Lots of people want to ride with you in the limo, but what you want is someone who will take the bus with you when the limo breaks down.” Oprah Winfrey

 Konferenssimatkailu ja –turismi on yksi akateemisen uran rakentamisen keskeisistä käytännöistä. Ääneen lausuttuna se on keino sekä verkostojen rakentamiselle ja ylläpitämiselle että lukijoiden hankkimiselle omille tutkimuksille ja tuloksille. Samalla se on rituaali, jolla pidetään yllä akateemisia hierarkioita ja artikuloidaan tieteenalan sisäisiä ristiriitoja.

 Energiamaantieteen väitöskirjantekijänä pääsin huhtikuussa ensimmäistä kertaa osallistumaan megaluokan konferenssiin, kun matkasin Chicagossa järjestettyyn Amerikan maantieteilijöiden yhdistyksen (AAG) vuosikonferenssiin. Blogikirjauksessa esittelen pieniä huomioita metropoli- ja konferenssitilojen paljaudesta ja kerrostuneisuudesta.

Konferenssin pääasiallinen pitopaikka, Hyatt Regency, joen yli kuvattuna. (Kuva: Jani Lukkarinen)

 

Hyatt Regency. Kun tapahtumaan saapuu lähes 8000 osallistujaa ja päällekkäisiä ohjelmanumeroita on sata, asettaa se järjestäjä organisaatiolle ja pitopaikalle vaatimuksia, joihin vain harvat kaupungit pystyvät vastaamaan. Käytännössä tämä tarkoitti Chicagossa kolmen hotellin konferenssitilojen ja yhden yliopistorakennuksen omistamista konferenssikäyttöön viikon ajaksi. Maanalaisten käytävien, kokolattiamattojen ja toisiaan muistuttavien salien tila tarjoaa puitteet anonymiteetille, jossa on mahdollista kuvitella tiedon tuotannon ja kohtaamisten tasa-arvoisuutta.

Windy City. Kaupunkina Chicago on maantieteelliselle konferenssille täydellinen näyttämö. Maine suurten järvien tuulisena metropolina ei ole tippaakaan liioiteltu, sillä pilvenpiirtäjien välissä purevan vastatuulen lisäksi pääsimme kokemaan muun muassa talven viimeiset lumisateet. Siinä missä 60-luvun kiviset pilvenpiirtäjät ja finanssikapitalismin uudemmat lasiset tornitalot rakentavat kaupungin siluettia, kohtaa kaduilla kuitenkin jatkuvasti asunnottomia kerjäämässä kolikoita. Myös viiden minuutin lähijunamatka liikekeskustasta paljastaa ”ruskean vyöhykkeen” hylätyt teollisuushallit ja 2008 alkaneen talouskriisin näkyvät jäljet. Kontrastit ovat valtavia ja niiden kautta maantiede elää.

Wilco-tornit” Chicago-joen varressa. (Kuva: Jani Lukkarinen)

Yankee Hotel Foxtrot. Kontrastit ovat kuitenkin usein toissijaisia, koska niin Chicago kuin akateeminen työkin ovat jo aikaa sitten paennut kokemuksia ja siirtynyt merkitysten tuotannon alueelle. Chicagon populaarit mielikuvat rakentuvat 1900-luvun alun gangstereista ja bluesista, paksupohjaisista pitsoista, pilvenpiirtäjistä ja Oprahista. Mielikuvat– kuten yllä olevat hotellirakennukset Wilcon vuoden 2002 levyn kansikuvasta – puhdistavat paikan moraalisista harkinnoista tai elettyyn tilaan liittyvistä kompleksisuuksista sekä luovat tervettä innostusta ja odotuksia. Vaikkapa pelkästään musiikin, tieteen tai TV-sarjojen kautta koettuna tila on huomattavasti helpommin paketoitavissa, siirrettävissä ja sisäistettävissä.

 

“Recognizing nature in the city, where our language itself has taught us to believe nature no longer exists, challenges our ability to see the world clearly–but to miss the city’s relation to nature and the country is in fact to miss much of what the city is.” William Cronon (1991: 19)

Nature’s Metropolis. Ympäristöhistorioitsija William Cronon on avannut kirjassaan Nature’s Metropolis Chicagon syntyhistoriaa luonnon abstraktioiden ja välitysten näkökulmasta. Rautateiden muodostamat kuljetusreitit, maa- ja metsätaloustuotteille kehitetyt standardit ja eri resurssien ympärille perustetut johdannaismarkkinat ovat innovaatioita, joiden kehitys ja leviäminen ovat kulkeneet käsikädessä metropolin kasvun kautta. Kaupunki ei ole ollut pelkästään luonnon ja talouden välinen solmukohta, vaan luonnon tuotteistamisen ja talouden muotojen kehittämisen tila, joka on vakiinnuttanut asemansa 1800-luvun mittaan. Juuri tuolle preerian perustalle ovat myös nykyiset pilvenpiirtäjät rakennettu.

Grönlannin sulavia jäätiköitä lentokoneesta kuvattuna. (Kuva: Johanna Hohenthal)

 

Akateeminen kapitalismi. Nämä ovat pohdintoja, joiden perustana toimivat toisten valmistelemat rahoitukset ja tutkijan asema yhteiskunnassa. Osallistuminen koneistoon peittää taakseen kuitenkin paljon sellaista, jonka pitäisi olla esillä kaikessa akateemisessa toiminnassa. Pelkästään omat lentomatkani tuottivat 1,2 tonnia hiilidioksidipäästöjä*, joka vastaa keskimääräisen kirgisialaisen vuosipäästöjä. Konferenssin mittakaavassa matkustamisen päästöt lienevät 4 tuhannen tonnin luokassa, joka on merkitsee hyvin konreettista suhdetta ympäristöön. Etääntymisen banaaliutta kuvaa ehkä parhaiten se, että lukuisissa esitelmissä puolustettiin lentoliikenteen, energiankulutuksen ja yksityisautoilun kaltaisia käytäntöjä, jotka pitävät yllä olemassa olevaa rakennetta.

Niin metropoleilla kuin konferenssimatkoillakin on tärkeä asema tiedon tuotannon globaaleissa verkostoissa, eikä niiden mahdollistamille kohtaamisille, esiintymistilaisuuksille ja kokemuksille ole nykymuotoisessa järjestelmässä korvaajaa. Kuitenkin molemmat tilalliset muodot ovat tulostaa pitkällisistä tarinoista, joiden avulla ne ovat saavuttaneet kaikessa banaaliudessaan luonnollisen aseman.

 

* SAS:n sivuston mukaan henkilökohtaisen hiilijalanjäljen kuittaaminen ja siitä seuraava puhdas oma tunto maksaisivat yhteensä 13,86 euroa.

 

 

FL Tarja Ignatius: Tutkimuksen näkökulman löytäminen voi olla hidas prosessi

 

"Sekä puukottaja että puukotettu kuuluwat olleen humalassa kuten tawallisesti Pankakosken työmiehet kaikissa huwi=tilaisuuksissa. Se Wiina, se Wiina!"

Karjalatar-lehdestä poimitun värikkään lainauksen tarkoitus on halpahintaisesti houkutella lukemaan kirjoitukseni, joka käsittelee näkökulman löytämisen vaikeutta historian alan väitöskirjaani. Tutkimuskohteenani on Lieksassa sijaitseva Pankakosken tehdasyhteisö, jossa vallinnut tapainturmelus pöyristytti Karjalattaren toimittajaa 4.9.1891.

Mikrohistoriallisen tutkimuksen kohteena Pankakoski on "tyypillisen epätyypillinen", toisin sanoen täysin tavallinen yhteisö, joita vastaavia Suomessa on lukuisia. Epätyypillinen tällaisesta kylästä kuitenkin alkaa tulla, kun sen historiaan alkaa perehtyä pintaa syvemmältä. Silloin alkaa huomata ne pienet johtolangat, joiden avulla pystyykin löytämään jotain uutta näkökulmaa vanhaan ideaan.

Pankakoski oli minulle Lieksassa syntyneenä ja kasvaneena jotenkin tuttu taajama, mutta varsinaisesti tutustuin alueen historiaan kirjoittaessani paikallisen yhdistyksen tilaushistoriaa. Kuulin Klemens Johan Saarelaisesta, ammattikunniastaan herkkähipiäisestä suutarista ja kerrassaan omalaatuisesta persoonasta. Luin vuoden 1918 tapahtumista, tapetuista työmiehistä ja kadonneista pöytäkirjoista. Minulle kerrottiin yhteiskuntaluokan mukaan rajatuista asuinalueista, siitä, miten toimihenkilöiden lasten ei ollut soveliasta mennä työväen asuttamalle Hangaspurolle, eikä hangaspurolaisten puolestaan herrojen reiteille. Pystyin Pankakosken sosialidemokraattisen yhdistyksen historiateoksessa, joka sai ylänimekseen Aatteen kuohuissa, vasta raottamaan alueen menneisyyttä.

Olin aiemmin saanut valmiiksi lisensiaattityöni tyystin toisesta aiheesta. Tutkimus oli väkisin väännetty, eikä tuntunut vievän mihinkään. Olin perin juurin tuskastunut sen kanssa ja niinpä kerran avasin suuni tutkijaseminaarissa: "Olenko ihan pähkähullu, jos vaihdan aihetta?" Maria Lähteenmäki, tuolloin Jutikkala-professori, vastasi nauraen: "Et tietenkään! Eihän kivirekeä kannata perässään vetää!"

Niinpä hylkäsin kivireen ja aloin työstää kokonaan uutta aihetta, jonka tutkimuskohteena oli Pankakoski. Ensin se oli epämääräinen hahmotelma kansalaisyhteiskunnan synnystä paikallisyhteisössä. Sain keskusteluissa lukuisten ihmisten kanssa kuulla, että aihe on tuossa muodossa puhki kulunut ja siihen pitäisi löytää uusi näkökulma. Seurasi ankaraa pohdintaa ja kirjallisuuteen ja lähteisiin perehtymistä. Entä, jos tutkisin, miksi juuri sosialidemokratiasta tuli suosituin kaikkien työväenaatteiden joukossa, "niinq silleen mikrohistorialliselta kantilta"? Siihen sain kokeneemmalta kollegalta happaman kuittauksen: "Sata kertaa tutkittu!"

Sitten keksin, tutkisin aihettani erikoisen persoonan, suutari Saarelaisen elämäkerran avulla, siitä tulisi oikein tyypillistä mikrohistoriaa. Carlo Ginzburgin Juusto ja madot kertoo mylläristä, miksen minä kirjoittaisi suutarista? Juuri saatuani uuden tutkimussuunnitelman valmiiksi, sähköpostiin ilmaantui tiedote Sami Suodenjoen tarkastettavasta väitöskirjasta: Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. Jaa, se idea olikin sitten jo keksitty aiemmin.

Seurasi hauduttelua ja muun muassa tiedotusopin opintoja, joiden pakollisiin luettaviin kuului Janne Seppäsen kirja Katseen voima – kohti visuaalista lukutaitoa. Sitä lukiessani mieleeni nousivat kuvat Pankakoskelta. Toden totta, työväentalon rakentaminen ja marssikulkueet tehtaan ohi olivat visuaalista retoriikkaa. Suojeluskunnan harjoitusten vieminen työväestön asuinalueelle oli vallankäyttöä tilaa haltuun ottamalla. Vallanvaihdos muutti myös tilaa ja ympäristöä. Siihen vielä viitekehykseksi hyvinvointivaltion syntyä ja siinä se tutkimussuunnitelma lopulta oli.

Vielä vein keskustelupaperin tutkijaseminaarin ihmeteltäväksi: "Okei, mielenkiintoista, mutta sulla on tässä oikeastaan kaksi tutkimusta, rajaa vielä pelkästään tuohon tila-aspektiin!" Siinä se nyt on, tutkimussuunnitelma ja selvät kuviot, miten tutkimustyö etenee. Enää tarvitsee vain kirjoittaa se hiton väitöskirja.

Maria Lähteenmäki
Vuoden Professori 2015
Luovuutta, paljon työtä ja mallikkaita esikuvia

Tulin valituksi Vuoden Professoriksi 2015. Tunnustus on sikäli merkittävä, että tänä vuonna Professoriliiton raati nosti toisen kerran palkittavaksi historioitsijan. Ensimmäisen kerran historiantutkija pääsi palkintopallille 1988, jolloin titteli annettiin akateemikko Eino Jutikkalalle (1907−2006). Olen näin vasta toinen historioitsija tällä listalla. Mitä valinta kertoo tästä ajasta? Ainakin se kertoo sen, että historiantutkimus koetaan yhteiskunnallisesti tärkeäksi alaksi, toiseksi sen, että meidän tutkimuksiamme luetaan ja niille annetaan arvoa.

Mutta miksi historiantutkimus on tärkeää kansalaisille? Ensimmäiseksi mieleen tulee tieteenalamme kansallinen merkitys: kansallisvaltio on argumentoitu suomen heimon menneisyydestä poimituilla yksittäisillä tapahtumilla ja tapahtumaketjuilla, joita on koottu aikojen alusta lähtien, ja jotka ammattihistorioitsijat ovat sitten järjestäneet eheäksi Suomen historiaksi. Historian professori Väinö Voionmaan (1869–1947) mukaan jo siitä lähtien kun suomalainen heimo asettui Suomenniemelle, alkoi se jo valmistella heimovaltiota. Voionmaan opettaja, historioitsija-poliitikko J.R. Danielson-Kalmari (1853−1933) puolestaan on selittänyt, että näin juurikin kävi, mutta sitten ruotsalaisten ristiretket 1000-luvulla katkaisivat Suomen itsenäisen valtiokehityksen. Vihdoin vuonna 1809 Suomesta tuli ’sisällisesti’ itsenäinen valtio, joka sai lopullisen itsenäisyyssinettinsä 1917. Näin ovat historiantutkijat raamittaneet ja selittäneet Suomen valtiollisen historian kehittyneen asteittain heimovaltiosta kansallisvaltioksi. Tämä kaoottisen menneisyyden hahmottamista suuresti avittanut eheä kertomus Suomesta sisällytettiin oppikirjoihin ja muihin lukukirjoihin, ja historiantutkijoiden arvostus nousi siinä määrin, että he pääsivät kansakunnan kaapin päälle määrittämään sitä, keitä muita sinne nostettaisiin.

Toisekseen, historiantutkijat ovat hyvin tärkeitä epeleitä kriisitilanteissa ja rajariidoissa. Ajatellaanpa vain onnetonta Ukrainaa. Historioitsijat kutsutaan pöydän ääreen selostamaan Ukrainaksi nimetyn alueen historiallisia rajoja, jotka ovat liukuneet vuosisatojen saatossa suuntaan jos toiseen alkaen kimmerialaisten ja skyyttien maasta goottien, mongolien ja kasakoiden alueiksi ja lopulta ukrainalaiseksi maaksi. Historiantutkija poimii nykypoliitikoille edullisimman rajalinjan, joka nousee sitten keskeisimmäksi argumentiksi yli muiden: ’Ukraina on ollut aina osa Venäjää’. Historiallisesti ajatellen väite on hölynpölyä, mutta väitteeseen antaa evidenssiä historioitsijan menneisyydessä tehdyistä rajarauhoista poimima sopiva rajalinja. Historia-aitan hyllyiltä löytyy argumentti joka lähtöön.

Kolmanneksi, historiallista tietoa ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät edelleen mitä erilaisimmat ryhmäkunnat ja joukkiot oman identiteettinsä eli omakuvansa rakentamisessa ja toimintansa legitimoimispuuhassa. Esimerkiksi sellainen kunnian- ja vallanhimoinen, aggressiivinen poliittinen ryhmittymä kuin natsit, jotka kokivat olevansa ’kolmantena valtakuntana’ suoraa historiallista jatkumoa ensimmäiselle todelliselle valtakunnalle, jo keskiaikana luodulle Saksalais-roomalaiselle (843–1806) ja toiselle valtakunnalle eli Saksan keisarikunnalle (1871−1919). Kansallissosialistien kertomukseen sopimattomat 1800-luvun Saksan löyhien valtioliittojen (1806–1871) sekä Weimarin tasavallan aika (1919–1933) jätettiin tarinaan ja imagoon sopimattomina pois. Myös etniset ryhmät hyödyntävät ja tarvitsevat historiaa. Ajatellaanpa vaikka saamelaisia, joiden etninen mobilisaatio alkoi toden teolla toisen maailmansodan jälkeen. Se on johtanut mm. kulttuuriautonomiaan, omaan kansallispäivään, lauluun ja lippuun sekä historiallisesta näkökulmasta aikaisemmin määrittelemättömän Saamenmaan rakentamiseen. Kaikki tämä menestys on argumentoitu historiallisella tiedolla. Eri ryhmien identiteettirakentamisen prosesseissa on tärkeää löytää mahdollisimman varhaisia tapahtumia, jolloin ryhmän ’historiallinen oikeutus’ esimerkiksi maahan, kieleen ja alueelliseen itsenäisyyteen tulee todistetuksi pitkän aikaperiodin perusteella.

Myös yksittäisille henkilöille, meille kaikille, historiallinen tieto on välttämätön todellisuuden jäsentämisessä ja ymmärtämisessä. Historiantutkija luo järjestystä. Hän poimii valmiiksi menneisyyden tähtitaivaalta sattumuksia, joista laaditaan kertomuksia. Tämä työ vaatii taitoa ja niinpä on muodostunut etenkin antiikin aikana, ja jo sitä ennenkin, erityinen menneisyyden selittäjien ammattikunta eli ammattihistorioitsijat. Varhaiset historioitsijat, kuten kreikkalainen Herodotos, roomalainen Tacitus ja tanskalainen Saxo Grammaticus loivat menneisyyden mallinnuksillaan pohjaa tuleville kronikoitsijoille ja historioitsijoille. Ammattikuntamme juuret ovat todella syvällä eurooppalaiseksi kutsutussa meneisyydessä.

Historiallinen tieto tukee näin sekä vallassa olijoita, vallan kahvaan haluavia, identiteettien rakentajia, se voi terapoida itsensä satuttaneita, se viihdyttää ja antaa suuntaa tulevaisuutta koskeville ratkaisuille. Dokumentoitua ja tulkittua historiaa hyödynnetään joka päivä, tässä ja nyt. Historiantutkimukset tukevat maailmanhahmottamisen prosesseissaan painivia ihmisiä yleensä, valtiopäämiehiä, mitä erilaisempia ryhmiä, sukuja, perheitä ja yksilöitä. Näihin seikkoihin perustuu yliopistoissa toimivan historiantutkija-ammattikunnan olemassaolon oikeutus ja historioitsijoiden tuottaman tekstimassan yhteiskunnallinen monipuolinen sovellettavuus. Valitessaan palkittavaksi historioitsijan, Professoriliiton monitieteinen hallitus osoitti erinomaista historiallista ymmärtämystä. Paljon, hyvin paljon kiitoksia siitä. Eläköön historiatiede nyt ja aina!